— Täällä me olemme, sanoi hän jälleen, kääntyen joukkoon päin. Hyvää iltaa, hyvää iltaa, menkää nyt kukin kotiinsa. Tunnin perästä saamme puhua ja selvittää koko asian.
Lakit lensivät pois kansan päästä. Eräs vanha mies astui esille, pudisti Emil herran kättä ja sanoi nöyränä: — Älkää pahaks' panko, älkää pahaks' panko, nuori herra, minä olen ollut täällä aina Teidän isänisänne ajoilta, ollaan vähän niinkuin levottomia täällä tehtaassa, älkää pahaks' panko, — ja niin vetäyntyi joukko hiljakseen puutarhasta.
Herra Paulsson ja hänen isäntänsä menivät verannalle päin. Emil herra tervehti kohtelijaasti tuota kaunista rouvaa, jonka kasvoille pikaisesti ilmauntui polttava punehdus, punehdus, joka peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa, punehdus, joka tuotti uhkaavan ilmeen sahanhoitajan teräviin silmiin, joka muutti hänen piirteensä vielä tuimemmaksi ja ihonsa vielä keltaisemmaksi. Tuskin yhtäkään lausetta nämä kolme toisillensa lausui. Ujostuksissaan astuttiin konttori-rakennukseen. Sahanhoitaja pani revolverin kirjoituspöydälle. Rouva Paulsson katosi äkisti sisähuoneisiin teetä laittamaan. Myöskin Paulsson oli mennyt ulos huoneesta, ja hetkiseksi jätettiin herra Emil yksikseen.
Oli aikoja kulunut siitä — kohta Paulssonin tultua sahan hoitajaksi — kun herra Emil oli tässä huoneessa, joka ennen oli ollut salonkina hänen vanhempiensa kesäasunnossa; silloin se oli koristettu kukilla ja vanhoilla perhemuotokuvilla. Nyt se oli alennettu konttorihuoneeksi ja täynnänsä näytteitä reunuspuista ja läpileikkauksista, hintaluetteloja kaikkialla, seinillä ja katossakin.
Ei, ei kaikkialla, eräs suuri valokuva vanhanaikuisine aaltomaisine puitteineen riippui huoneen yhdessä nurkassa. Se oli hänen ja sahanhoitajan, hänen, nuoruutensa ystävän, valokuva. Kuinka hyvin hän muistikin sitä hauskaa juomapäivää, jolloin he molemmat ylioppilaina, molemmat laulajoita, valokuvattiin tämä malja välillänsä. Oi, paljon oli senjälkeen tapahtunut, joka oli toisistaan eroittanut nämät molemmat ystävät. Vuosia oli kulunut siitä ajasta, ja kumminkin puhui tuon kauniin rouvan polttava punehdus herra Emilin nuoruuden urostöistä. Paulsson, ystävä Kokko, joksi häntä sanottiin, oli saanut sahanhoitajan paikan, palkan ja asunnon kauppahuoneelta sekä vielä lahjojakin. Mutta siitä ajasta alkaen oli Kokon entiset pyöreät, avonaiset ja iloiset silmät muuttuneet noiksi pistäviksi, teräviksi, jotka nyt herättivät pelkoa työmiehissä.
Herra Emil ei ennättänyt kumminkaan, onneksi kyllä, vaipua ylioppilasmuistoihin; ovi aukeni ja sisään astui Paulsson ja Veikkoliini. Näytti siltä, kun Paulsson ei tahtoisi olla yksinänsä herra Emilin kanssa, ja jonkinmoisella innolla ryhdyttiin liikeasioihin, ikäänkuin ainoalle puolueettomalle alueelle, jolla voitiin yhtyä.
Herra Emil veti esille Schönfeldin siististi kuni kaunokirjoittajan kädellä kirjoitettuja ja viivattuja tapelleja, hänen anomuksensa ulkomaalaisille saamamiehille maksuajan pidentämisestä, esitti asian semmoisena, kuin hän itse Schönfeldin innostuttamana sen käsitti, ja niinkuin kirjeessä Paulssonille oli ilmoitettu.
Herra Emil oli synnynnäisen hyvän älynsä, rikkaan kuvitusvoimansa avulla melkoisesti kehittänyt asioimis-älynsä. Joll'eivät ajat olisi olleet niin huonoja, jollei hän olisi koko aikaa työskennellyt edellisen velkakuorman raskauttamana, melkein ilman toivoa ja luottamusta, niin olisi hän ehken työskennellyt voimalla ja innolla. Blumen kauppahuoneelle oli se välttämättömänä elinehtona, Paulssonille suureksi eduksi, jos Schönfeldin tekemä ehdotus voisi mennä lävitse, ja tämä ehdotus oli se, että muodostettaisiin yhtiö, niin että muun muassa Paulsson, joka perinpohjin tunsi liikkeen, ja Veikkoliini, joka omasi halpahintaisia metsiä, yhtyisi kauppahuoneeseen. Herra Emil esitti kaikki edut tästä loistavalla todistusvoimalla. Edut olivat kieltämättömiä, vaikeudet tosin melkoisia, mutta tiettyjä ja mahdollisia voittaa.
Veikkoliini kuunteli suurimmalla tarkkuudella. Kaksi punaista, jyrkkäpiirteistä pilkkua ilmauntni hänen laihoille poskillensa, kun tämä ehdotus hänelle tehtiin. Hänen muutoin umpinainen luonteensa, joka tuon jonkin takana, jota me sanomme talonpojan levollisuudeksi — kansassa kasvatuksen kautta saavutettu arvokkaisuus, eikä mikään luonnonlahja — kätki koko mailman ajatuksia ja tunteita, jätti hänen hetkiseksi. Hän hymyili niin, että lukemattomia ryppyjä muodostui tuolle ruskealle iholle. Hänen silmänsä loistivat siitä tyytyväisyydestä, jota hän tunsi. Hänen koko olentonsa ikäänkuin laajentui, hän tunsi nousevansa ylöspäin, tunsi että hän oli saavuttamaisillaan päämaalia, joka kauan unissa oli hänelle kangastanut.
Paulsson'in terävä silmä huomasi voiton, hän nousi ylös hillitäksensä oman mielenliikutuksensa.