Hänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne kaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin niiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen sopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus olemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi Herran ylistykseksi.
* * * * *
Kun satu oli lopussa, sanoi Maria: — Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs kristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. — Ei tuo sovi lapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit kipeä eilen.
Ei, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä hento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan, hänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän kesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.
— En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö pääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?
Elli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä olisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.
Kesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen kätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin satua.
Ja Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui nyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän runoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin varstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa kultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana oikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.
— Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:
Oli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis tytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa hovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin mahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman pitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin, Ivana julman läänitysmies.