Ja tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti ylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.
Ja kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka säteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki kulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.
Vaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua liian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi hänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen olla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että hänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen silmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä ei hän voinut kestää.
— Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen kelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole tyytyväinen täällä.
Mutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa, rakoilemassa ja kiusaamassa: — laske minut pois täältä, tämä on minulle mahdotonta kärsiä.
Viimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa, kuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen räätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu tähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka kuulun.
— Minnekkä sitten, sanoi Pietari?
— Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen huuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.
— Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, mutta
mitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi.
Hurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa,
Semmoinen on tekopyhän rangaistus.
— Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen kuullut.