Sama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo karvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma, puristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli. Taistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän yht'äkkiä — lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä neljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli saanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä summasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.

Mitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen päähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne, ja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja riihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron tielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman hoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.

Hetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken perästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle, jota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa maksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän erittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja nyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen rahoja… Ei, ei koskaan! Ja sanat: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen tuskanalaisesta rinnastaan.

Maria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan taappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma historiansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli varmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä sellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti kaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden, hänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin talletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin selveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen loppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.

Niin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen tähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen katseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi ymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään, niin… Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä. hänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti Veikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän ihailunsa.

Ja, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin … mikä ilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä ajatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen linnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se näyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja niin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. — Kuka voi torjua luotansa ajatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut kertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin — ei auttanut, hän oli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi sen, tuo Veikkoliini … ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän joutui vastustamattoman tuskan valtaan.

Silloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: "älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Ja ääneen nyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.

Joskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat Matin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki lahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän ei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti unissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon ruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa polttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden liejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin loistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän kerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista vedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi noista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos hän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä suussaan ja lauloi:

Impi armas, veden neito,
Haltijatar rannan kaunis,
Kiharasi tummat näytä,
Silmäsi aalloista kohota,
Mustat kuni uuninliesi,
Kuumat kuni hehkuhiili.
Tullos pojan ainaiseksi
Ystäväksi mieluiseksi.
Lepää liki sydäntäni,
Vakavalla rinnallani,
Käyös elinkumppaniksi,
Kodin sulokaunisteeksi.

Ja kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin punainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: "siinä saat minun petollisen sydämmeni." Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen, muuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo seisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat vetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan, hänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen suonissaan.