Nyt hän herää — ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän matkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään houkuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti. Pitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään, kaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen. Samassa kuulee hän isänsä äänen: "ja älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee muassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta hellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.
Myöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.
* * * * *
Aurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että pihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat loistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui että kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän vuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän opaalinkarvaisella vaipalla.
Oltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle eteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen kärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi Ristisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan puolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä Kolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven suurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt näkyä. Mutta ei!
Mitä edemmäksi päivä kului, sitä lämpimämmäksi se tuli, vesi oli haaleaa ja raskasta, mieliala nulo ja painuksissa. Antti, Elli ja Kaarlo istuivat purjeen varjossa, jalat vedessä. Kaksi heistä onki vuorottain, sillä aikaa kuin kolmas pitkällä pihlajavavalla muistutti vanhaa Hurjaa sen velvollisuudesta vivuta ylös hinausköyttä. Hurja kävi loppumatonta kiertokulkuaan. Silloin tällöin se pysähtyi, mutta, viisaasti kyllä, niin pitkän matkan päähän ukittajastaan, että se näistä nuorukaisista, jonka vuoro oli pitää konetta käymässä, ei voinut tavata sitä vavalla, nousematta seisomaan ja joutumatta paahtavaan auringonpaisteesen. Kun kukin vältti tätä, sai vanha Hurja sinä päivänä useasti pitkiä ylimääräisiä levähdyksiä hyväkseen, ja tämä tietysti hidastutti lautan eteenpäin kulkemista.
Mutta vielä enemmän kuin kuumuus kiusasi väkeä järven heijastus. Samoinkuin hylkeenpyytäjät Pohjanlahdella eivät tunne pahempaa vihollista, kuin kevät-jään lumenkiiltoa, joka, jos he eivät siltä suojele itseään, saattaa heidän silmänsä verittyneiksi ja tuottaa heille kovia kärsimyksiä, samoin on uittoväenkin laita. Suurilla selillä kiduttaa heitä tyvenellä ja auringonvalossa se kiiltävä loiste, joka taivaalta, valkoisista pilvistä ja järvestä säteillen heitä joka puolelta ympäröitsee.
Matille oli aamupuolen kuluessa juolahtanut päähän ajatus: entäs jos kaikki tämä, mitä tuo ääni oli yöllä huutanut ja mikä oli tuskauttanut ja kiusannut heitä, ei olisikaan totta. Hän ilmoitti epäilyksensä vaimolleen ja he tulivat siihen päätökseen, että Maria ja Elli, joka oli hyvin alakuloinen ja savun sekä kuumuuden kiduttamana, lähtisivät Nestori Rönnin kanssa erääseen kylään Ristisaarella. Siellä asui paljon ihmisiä, jotka olivat asioissa Blumen kanssa. Siellä ehkä tiedettiin jotain varmaa asiasta, joka nyt heidät kaikki teki levottomiksi. Siellä asui myös eräs kauppahuoneen saarnamies, eräs metsänostelija ja maakauppias. Hänelle piti nyt Marin viedä pari tuhatta markkaa, jotka hänen miehensä kaiveli esille monella nyörillä ja nauhalla huolellisesti kääritystä lompakosta, jota hän alinomaa kantoi riippuvana kaulastaan.
Kun naiset olivat lähteneet matkalle, niin Matti ja Jaakko istuutuivat kojun suojaan selkä järveä kohti, täyttivät piippunsa ja tupakoivat hartaasti, ahkerasti ja hiljaisina.
— No, mitä luulet, Jaakko, tästä vararikosta, luuletko siinä olevan perää, sanoi Matti vihdoin.