Veikkoliinin kasvot kovettuivat kovettumistaan, uhkamielisen näköisenä hän istautui lähimmälle tuolille, kyynärpäät polvissa. Vanhus käveli edestakaisin huoneessa. Hän puhui nähtävästi kauvan kyteneitä tuumia, hän innostui.
— Kun metsä on hävitetty, ovat kylän tilukset pilalla koko miesijäksi, ja mistä syystä. Te olette antanut talonpojille luultavasti hyvinkin vähät rahat ja nekin te olette ottanut taas pois. Puodissa, joka väärin kantaa tätä nimeä, sillä oikeastaan se on kapakka, olette viinalla houkutellut pois ne rahat, jotka olette maksanut puista. Harvat ihmiset osaavat oikein käyttää yht'äkkiä saatuja rikkauksia. Tämän kylän ihmiset ovat isoja lapsia; he eivät ole panneet rahoja mihinkään, joka korvaisi sellaisen hävityksen, eivät parempaan karjastoon, niityn-viljelykseen, ojitukseen, parempiin maanviljelyskaluihin. Eivät, vaan kahvia, sokeria ja, ennen kaikkea, rommia he ovat hankkineet; sinne ne ovat menneet. Ymmärrättekö te, mitä olette tehnyt! Te olette raa'asti tehneet väkivaltaa äidillenne, Suomen maalle, ja kansan puhtaille tavoille.
Veikkoliini liikahti äkisti ja virkkoi kiivaasti: "ja siitä kirkkoherra kiittää minua."
— Odottakaa, odottakaa vähän. Kun sanomista luin niistä suurista synneistä, juoppoudesta, haureudesta, petoksista, tapoista ja murhista, joita tavan takaa, surkeata kyllä, tehdään maassamme, ajattelin: no jumalan kiitos, täällä tämän puhtaan, ja hurskaan väen keskuudessa sellaista tuskin voisi tapahtua. Minua hävettää, kun täytyy tunnustaa nämät itserakkaat ajatukseni. Ihmisen ei pidä kerskata. Kaikki mitä en ole luullut mahdolliseksi täällä, on tapahtunut yhden ainoan vuoden kuluessa. Vaikka kuinka olisin puhunut ja varoittanut, opettanut ja rukoillut, ovat rahanne kuitenkin voittaneet. Te olette antanut minun itsekylläisyydelleni, minun henkiselle ylpeydelleni hyvästi ansaitut nuhteet. Sentähden minä kiitän teitä, Veikkoliini.
Hän vaikeni ja seisattui tukkijunkkarin eteen.
Veikkoliini ei ollut niitä miehiä, jotka kiivastuvat. Hän oli elämän kovassa koulussa oppinut pidättämään turhan itsepuolustuksen, puremaan hammasta ja kärsimään loukkauksiakin. Mutta nyt hän ei jaksanut hallita itseänsä.
Hän ponnahti tuoliltaan ja korotti äänensä.
—- Minä olen rehellisesti maksanut rahat. Minä olen…
— Kuka tässä puhuu rehellisyydestä — ja 74 vuotensa, hopeanharmaiden hiustensa ja moitteettoman elämänsä koko painolla kirkkoherra kääntyi Veikkoliinin puoleen. Hänen olentonsa laajeni, tuli mahtavaksi.
— Mitä Vahvan Matin leski on saanut kodistaan, raiskatusta onnestaan … ja muut sitten? Te olette tukkimies, kukaan ei voi paremmin kuin te vastata siihen kysymykseen: ovatko he kaikki saaneet tavarastaan kohtuullisen palkinnon? Vastatkaa omantunnon mukaan, mies!