Emanuel Högfeldt kääntyi sitte poikaan, katseli häntä tarkkaan ja sanoi:
— Kuuleppas poika, ensiksi minä toivotan sinulle onnea, että olet isäsi löytänyt. Ole hänelle aina hyvä poika, niinkuin neljännessä käskyssä sanotaan. Sitten minä pyydän sinua menemään ulos ja odottamaan eteisessä, minulla on vähän puhuttavaa isäsi kanssa kahden kesken.
Poika meni kumarrettuaan monta kertaa. Huoneessa oltiin ääneti.
Högfeldt käveli pari kertaa huoneen päästä päähän.
— Niin, — hän alotti — niin, minun pitäisi oikeastaan —, minun on vain kiitettävä, kiitettävä teitä.
— Minua, sanoi Veikkoliini kummissaan.
— Niin, teitä juuri. Kun vuoden toisensa perästä tekee työtä Herran viinamäessä, niinkuin minä nyt olen tehnyt kunnollisten virkatovereini avulla, eikä vuosikausiin tapahdu mitään, jota voisi pitää todistuksena siitä, että vihollinen on kylvänyt rikkaruohoa viinamäkeen, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, että se seurakunta, jonka Herra on uskonut minun hoitooni, olisi alhaisella siveellisellä kannalla, niin tulee itsekylläiseksi. Jumalan avulla, sanoo silloin itselleen, olen voinut jotakuinkin pitää tämän lauman niiden rajain sisällä kuin oikeata on. Luulee tehneensä jotakin, voittaneensa jotakin, ollaan valmiit arvaamaan itseänsä liian korkealle.
No niin, niin oli minunkin laitani. Tuomitkaa itse. Minkälainen tämä seurakunta oli vielä vuosi sitten? Muistatteko minkänäköinen Kiiskilän kylä oli, kun te vuosi takaperin tulitte tänne. Valtava metsä ympäröi kylää, kuin vihreä muuri, ja eroitti sen muusta mailmasta. No niin, te tunnette sen metsän muuten paremmin kuin minä. Ja miten siellä itse kylässä elettiin, ääneti ja hiljaan, jokainen oli osaansa tyytyväinen.
Mutta miltä siellä nyt näyttää? Te tulitte tänne omine rahoinenne ja muiden, noin vuosi sitten luullakseni. Metsä on hakattu pois, oksia, latvuksia ja tuulenkaatoja on virstottain ympärillä. Kolme vuorokautta, sanottiin minulle äsken, on jo tuli tehnyt tuhojaan kuivissa jätteissä ja polttaa kamaraa myöten kaiken ruokamullan. Katsokaa itse!
Ja hän näytti ulos, missä kamala punainen loimu valaisi öisen taivaan rannan. Mustia savupilviä kohosi raskaasti taivaalle ja kätki sen tähdet mustaan suruharsoon.
— Ja näin on käynyt yhdessä vuodessa. Mitenhän sitten vastedes? Kun metsä on poissa, hävittää yöhalla armotta kaikki kylän pellot. Sillä te tiedätte hyvin, että metsän takana on suuri Nälkäsuo, josta nousee pakkasta ja sumua ylt'ympäri.