Jumala armahtakoon! Tuli on päässyt valloilleen tässä kuivuudessa! sanoi vanhus. Ja taas kaikuivat hooi-huudot pelon ja kiireen värähdyttäminä läpi metsän. Äsken niin iloisa joukko riensi nopein askelin, äänetönnä ja alakuloisena viidakkoon, jossa hevoset odottivat. Kiireesti kuljettiin kotia kohti. Kaikki se, mikä metsään mennessä oli niin sanomattomasti ilahuttanut, se ei ollut enää huvittavaa, sillä isoisän kasvot olivat hyvin huolestuneet. Ja niin tultiin kotiin, ja väki soitettiin kokoon. Miehet tulivat tuoden kirveitä ja lapioita, sankkoja ja kuokkia, ja lähetettiin metsään poikain johdolla hakkaamaan paloteitä ja kaivamaan ojia kaikenhävittäjän kukistamiseksi. Ennenkuin kaikki viimeinkin oli valmiina, alkoi jo hämärtää.
— Rakas Emanuel, mene lepäämään huoneeseesi; siellä on muuten kaksi miestä odottamassa sinua, sanoi kirkkoherran rouva miehelleen, levottomana tämän innosta ja rauhattomuudesta.
Kirkkoherra meni kamariinsa. Siellä istui ovensuussa keski-ikäinen mies, ja poika seisoi oven pieleen nojaten ja hypisteli hattuaan. Mies nousi, kun pastori astui sisään.
— Kuka olette, mitä teillä on asiata, hän kysyi odottajilta, lamppua sytyttäessään.
— Nimeni on Israel Veikkoliini; tämä on minun poikani Kalle Oskar.
Pastorin kasvot synkistyivät kovasti. — Vai niin. Teidän poikanne. Niin, minä olen jo kappalaiselta kuullut sen merkillisen jutun pojastanne. Mitäs teillä muuten on asiaa.
— Minä en olisi vaivannut kirkkoherraa näin myöhään, mutta kappalainen on kinkereillä ja minun asiani on vähän kiireenlainen eikä siedä pitkää viivytystä. Minä tahtoisin saada pojan paperit selviksi. Aijon asettua Joensuuhun. Tässä on kaikki ne paperit, jotka kappalainen oli käskenyt hankkia.
Kirkkoherra meni lampun ääreen ja silmäsi papereita.
— Kaikki näyttää olevan hyvin. No niin, muutamain päiväin päästä saa
Veikkoliini hakea paperinsa. Vai tahdotteko että ne lähetetään suoraan
Joensuuhun?
— Olisihan se minulle parasta.