Ja kirkkoherran omassa huoneessa, siellä istuttiin niin mukavasti vanhanaikaisella nahkasohvalla sileiksi kuluneine messinkiheloineen. Jos olit alakuloisena, niin pastori kyllä osasi panna sydämmesi kielet sopusointuun. Ja jos mitä taipumusta ihmisessä oli, niin siitä kyllä kirkkoherra otti selon. Hänen käsissään juroinkin, ikävinkin jöröttäjä muuttui ihmiseksi. Hän oli sen ajan innostuksen lapsia, jota suuret nimet kannattivat, nimet joita me kaikki kunnioituksella mainitsemme. Hän oli ollut Lönnrotin ystävä, oli tuntenut Runebergin, torannut Snellmanin kanssa, ja Paciuksen kanssa hän oli veli. Vielä hänen elämänsä ehtoollakin huomattiin hänessä tuulonen tuota hänen aikansa jaloutta ja suuruutta, — tuota elämänhalua ja leikillistä luonnetta.
Hän oli 40-luvun täysin kypsää henkistä satoa, joka aina, missä vain näemme siitä jäännöksenkään maassamme, herättää meissä turvallisuuden ja luottamuksen tunteen ja johduttaa mieleen runoilijan ennustuksen: "Viel' koittaa päivä, viel' poistuu yö". Kirkkoherran isoisä, joka 17:nen vuosisadan keskipaikoilla muutti Suomeen, oli ollut ruotsalainen ja aatelismies, mutta se ei suinkaan estänyt pojanpoikaa olemasta puhdasrotuinen suomalainen kansanvaltalainen ja suomenmielinen, vaikkakin vähän maltillinen. Pastori Emanuel Högfeldt piti fysiikkaa ja luonnontietoa lähinnä jumaluusoppia pääaineenaan; hänellä oli tapana kehua itseään Hällströmin oppilaaksi, ja vielä 74 vuoden vanhanakin hän tutki innokkaasti näitä aineita käsitteleviä teoksia ja oli nyt lähes 20 vuotta valmistellut kirjoitusta metsien arvosta ilmastolle.
Tänään oli juhla pappilassa. Lämmin syyskesä oli houkutellut näkyviin tuhansittain sieniä, maaemon viimeisiä monivärisiä lahjoja, joita se jakaa, ennenkuin se talveksi levolle rupeaa. Nyt piti miltei joka kynnen talosta lähteä metsään, sieneen. Se oli oleva kesän viimeinen huviretki, sillä seuraavana päivänä piti poikain, miniän ja tytärten, lasten ja lastenlasten taas lähteä mailmalle, kunkin toimialalleen. Hetken huvilla ja ilolla oli sen tähden alustanaan alakuloisuus ja kaipaus: syksyn alakuloisuus. Lähestyvä ero antoi ilolle erityisen lisän lämpöä, jokainen ystävällinen sana, joka lausuttiin, olit kuin alleviivattu, jokaista pikkupalvelusta seurasi kaksinkertainen vastapalvelus.
Neljät rattaat, niin yksinkertaiset kuin vain maalla voi olla, olivat tulleet pihalle. Nauraen ja melakoiden asettuivat vanhemmat niihin niin hyvin, kuin osasivat; lapset pistettiin väliin. Ukko tuli itse mukaan pyssy kädessä. Kukaan ei kyllä muistanut hänen ampuneen sorkkaakaan moneen vuoteen, mutta tapa nyt oli semmoinen, että pyssyn piti olla mukana.
Isoäiti jäi kotiin pienimpien kuopuksien kanssa. Ja niin sitä lähdettiin, naurettiin niin, että helisi paikat, vanhoja talviteitä, hakoja ja takamaita metsään. Rattaat tärisivät kauheasti, olivat toisinaan kaatuakin, Lento ja Liina, Hellä ja Ruuna eivät välistä tienneet minne kavionsa painoivat mättäiden, kivien ja rytöjen väliin. Mutta perille tultiin tunnin ajettua loistavalla tuulella, koivuharjun juurella olevaan viidakkoon. Siellä hevoset riisuttiin valjaista, vasut otettiin rattaista, ja niinkuin teeren poikue vähimmänkin vaaran uhatessa hajoaa ja piiloittuu uskomattoman kiireesti risujen ja lehtien sekaan, niin lapset hajosivat mikä minnekin.
Miten kaunis päivä oli täällä syyskesän kirjavaan ja komeaan pukuun verhottujen puiden juurella. Tikka pärrytteli kuivan hongan runkoa, orava maiskutteli käpyjään, tuuli kahisi risuissa ja lehdissä, viimeinen mehiläinen lenteli huristen syksyn niukassa kukistossa. Metsän humina oli tuota pitkäveteistä, surunvoittoista, joka ilmoittaa syksyn tuloa, eikä kesätuulen kevyttä, leikkivää suhinaa lehdissä ja havuissa. Ja kaiken tämän yllä syystaivas niin äärettömän korkealla ja niin kirkkaana.
Kuivain kellastuneiden koivulehtien seasta, jotka kahisivat jalan alla, poimivat pikkuset ahkerat lapsenkädet valkoisia, herkullisia voiteroisia, kauniita pehmiätakkuisia karvalaukkuja. Punamaitoisia lepperoisia etsittiin sananjalkain mustuneiden ja taittuneitten lehvien seasta, ja karun kallion niukasta maaperästä poimittiin tummankeltasia, suppilomaisia rouskuja. Yhtäkkiä kirkaisi joku, joka oli säikähtänyt pakoon pujahtavaa sisiliskoa tahi tarhakäärmettä, sitten taas kaikki oli hiljaa, kunnes kimakka lapsen ääni huusi "isoisä hoo-oi" niin että metsä kaikui. Isoisän syvä basso, tenoriäänen säestämänä, sopraano ja äänenmurros, kaikki huhui sekaisin läpi metsän. Tiettiin oltavan lähellä toisiaan, tiettiin ettei kukaan ollut eksyksissä, ja sitten sienen etsintä taas alkoi.
Haapasieni sai harmaan sinertävine lakkineen tulla mukaan, mutta korallinpunainen, valkotäpläinen kärpässieni sai pieneltä nykerökengältä potkun, niin että sen kirjava koristus lensi ilmaan kuin räjähtävä pommi. Kun koppa vihdoin oli täynnä, tuijoteltiin alas, katseltiin keltasia lehtiä, punaisia puolukoita, monivärisiä sieniä, niin että silmät alkoivat valehdella, ja viimain luuli näkevänsä sieniä joka paikassa. Ja sitten taas kaikui "isoisä hoo-oi", ja metso luuli hurjan ajon alkaneen ja pakeni suhajavin siivin. Niin juostiin sitten variksenmarikkoa ja kanervikkoa, yli pursujen ja kastikasten vanhuksen luo, sillä isoisän talteen kopan aarre tyhjennettiin.
Mutta yhtäkkiä kuului läpi metsän kummastuksen ja levottomuuden huuto ja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Dondo oli joutunut särkän harjalle, huusi Bibiä ja Vevaa, Mettaa ja Tittiä, äitiä ja isää, ja "isoisä" kaikui nyt yhteen ääneen metsässä. Kun vanhus vihdoin pahan louhikon kautta pääsi särkän harjalle, sai hän nähdä metsän notkossa palavan.
Hongissa humisi onnettomuutta ennustavalla tavalla, risut ja oksat ratisivat. Hyvänkin kilometrin levyisenä kulo läheni hurjaa vauhtia, Milloin kohosi liekki patsaana ilmaan, milloin se kyyristyi kuin salaa väijyvä peto sammalikkoon, toisen kerran se puhalsiin tuliliekin nuolemaan puiden partaa, toisen kerran taas näytti tyyten sammuvan seuraavassa silmänräpäyksessä uhatakseen kaikkea, mitä edessä oli. Ilman huoku työnsi tervassavua loitolle ja kiidätti kipunoita kauvas. Pikku linnut karkasivat pelästyneinä edestä ja miljoonittain hyönteisiä syöksyi tuleen, tuulen kuljettamina.