Neljätoista päivää myöhemmin oli Nestor Rönni lujaksi lautaksi koonnut kaikille selän rannoille hajalleen ajautuneet hirret, ja hinausvenheen avulla vietiin ne jälleen määräpäätänsä kohti.
Maria muutti tyttärensä Ellin kanssa Joensuuhun, mutta Antti jatkoi
Nestor Rönnin johdolla isältään perittyä ammattia.
XV.
Kun maalla käy jonkun virkamiehen puheilla, ruununvoudin, nimismiehen, henkikirjurin tai lääkärin, niin saattaa jo edeltäpäin jotakuinkin hyvin arvata, miten hän kotonansa elelee; mutta millainen maalaispappila on, sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää.
Rovastin ympärillä saattaa pyöriskellä tyttäriä, jotka asiantuntijoina puhuvat viimeisestä ranskalaisesta romaanista, järjestelevät pronssimaljakkoja, tauluja ja mattoja kodissa, jossa pitäjän herrasväet liikkuvat kuin kotonaan, mutta talonpoika pysytteleikse kansliahuoneessa lähellä ovensuuta. Saatamme tavata pappilan, jossa tyttäret tunnetuissa puuvillapuvuissaan rientävät maitokamarin ja kyökin väliä, jossa puhtaus ja hauska kodikkaisuus joka paikassa pistävät esiin, jossa Martti Luteruksen tai ristinnaulitun öljypainokuva tahikka "mater dolorosa" ovat ainoana seinäkoristeena, mutta jossa kaikkia vieraita muotoon katsomatta kohdellaan samalla tavalla.
Saatamme tavata herra pastorin, joka, ollen omaa juurtaan talonpoika, on nainut arvokkaamman talonpoikaistytön ja joka ei koskaan ole ajatellut komeampata kotia kuin entisen ylioppilasasuntonsa — eikä hän enempiä mukavuuksia tarvitse eikä niihin mielellään heittäytyisikään, mutta tekee sen kumminkin kunnioituksesta omaa säätyään kohtaan. Huoneet hänen kotonaan ovat autioita, näivettyneitä draseenoja ikkunoissa, kaikkialla tupakansavua, huonekalut eri mallia ja eri ikää, nyt kohtalon yhteen heittäminä, ikäänkuin puusta pudonneina ja häveten toisiansa, kuten tavallista sekalaisissa seuroissa.
Ja syy tähän papillisten kotien suureen erilaisuuteen on se, että kaikki muut virkamiesluokat maassamme ovat enemmän yhtäsäätyisiä, kuin pappisluokka. Pappisvirkoihin astuu alituisesti uusia miehiä syvistä riveistä, mutta muilla viroilla on niin sanoaksemme sukutilan luonto, ne kun ovat kautta vuosisatojen olleet saman säädyn hallussa.
Kun astui kirkkoherra Emanuel Högfeltin luo, jonka seurakuntaan Kiiskilän kylä kuului, niin kohtasi tulijaa odottamaton hauskuus. Kodikkaisuus ja ilo asustivat pappilan matalain huoneitten joka kolkassa. Kanarianlintu viserteli keskellä kukkivia ruusuja auringon valaisemassa akkunassa sydämmen pohjasta iloisimpia liverryksiään. Lapset heläyttivät sekaköörissä "Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen" ja lastenlapset, tallustellen nukkinensa lattialla, jokeltivat Z. Topeliuksen lastensatuja ja lauluja. Kieli, jota puhuttiin, oli puhdasta ruotsia, ilman murteellisuuksia ja tupasanoja.
Valkeat vanhanaikaiset huonekalut sileine raitaisine päällysvaatteineen, pitkät ikivanhat kaistasohvat, pyöreä hoikkajalkainen salinpöytä, seinillä lyyrynmuotoiset lamput ja kirkkoherran isän isoisän muotokuva mahtava käherretty valetukka päässä ja solmuhuivi kaulassa, kaikki tämä antoi salille muinaisaikaisen leiman, joka hyvin oli sopusoinnussa talon asukkaitten yksinkertaisten tapojen ja sydämmellisen ystävyyden kanssa.
Sillekin, joka ei voisikaan ymmärtää äänetöntä runoutta ja sopusointua noissa huoneissa ja lasten viatonta leikkiä, sille jäisi kumminkin pastorin rouva lempeine kasvoinpiirteineen, lämpimine katseineen ja harmahtavine hapsineen kotoisen onnen ja pyhyyden eläväksi kuvaksi.