Leimu kierteli vielä hetken turmapaikkaa, kuten lokki kuohujen yli, mutta täällä ei enään ollut mitään tehtävää. Kun Antti jälleen tointui tainnuksistaan ja Rönni häneltä kysyi suutaria ja Jaakko Trastia, vastasi hän ainoastaan: Tuolla alhaalla isäni kanssa! Laiva kääntyi takaisin pohjoiseenpäin.
Marian siinä ääneensä nyyhkiessä poikansa vieressä, kuuli hän tämän surullisen vastauksen. Hän katsahti ylös ja hänen silmänsä kohtasivat sattumalta Veikkoliinin silmiä, jotka lakkaamatta olivat häneen kiintyneinä.
Syvemmin loukkaantuneena tästä katseesta, kuin röyhkeimmästä puhuttelusta, kävi Maria kalpeaksi, pyyhki äkkiä kyyneleet silmistään, astui hitaasti pari askeletta Veikkoliiniä kohti, ja luoden häneen kylmän, murhaavan katseen, sanoi hän hiljaan:
— Taavetti olet sinä, etkä Israel.
Veikkoliini peräytyi taakseppäin. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanhana jälleen alkanut kuunnella noita säveleitä, jotka tavallisesti ainoastaan kerran ihmiselämässä kajahtavat. Hän oli uneksinut ja niin paljon ajatellut tätä Mariata. Maria, hän lahjoittaisi hänelle jälleen ne monet vuodet, jotka hän oli elänyt kesättä ja keväättä, hän lahjoittaisi ne jälleen päivänpaisteisina ja kukkaisina. Oi, kuinka paljon hän olikaan valmis uhraamaan tälle unelmalle. Ja nyt… Olivatko nuo myrkylliset katseet, nuo onnettomuudesta ja tuskasta vanhentuneet ja kuihtuneet kasvot vastauksina hänen unelmilleen? Tätä vastaustako saadakseen olivat hänen ajatuksensa herkutelleet luvattomia, hänen sielunsa koskettanut rikosta? Oliko Maria sitte syytön? Ja hänen sydämmessään tuntui kuin jos, lumen sataessa palavaan koskeen, liikkuva vesi äkkiä muuttuisi lujaksi jääksi; hän aavisti, että kaikki, mitä hän nyt oli kokenut, oli muuttava hänen rakkautensa ikuiseksi vihaksi. Maria taaskin, hän tiesi, että Veikkoliini oli heiltä ryöstänyt kaikki, ja uskoi, tahi tahtoi uskoa, että äskeinen tapaus oli enemmän kuin onnettomuuden kohtaus. Siitä päivästä alkaen oli näiden molempain välillä salainen, mutta leppymätön viha.
Maria meni lastensa ja Kaarlon kanssa keulaan lämmittäjän luokse, hän istuutui siihen ja alkoi hoidella poikansa haavaa ja kuivata hänen vaatteitaan. Hänen sydämmensä oli niin täynnänsä surua ja katkeruutta, vihaa ja inhoa Veikkoliiniin, että hän ei löytänyt sanoja tunteillensa. Hän ei pudottanut kyyneleitä, hän ei raivonnut eikä itkenyt, mutta Veikkoliinin puheesta ja kysymyksistä ei hän pitänyt lukua, vielä vähemmän vastasi hän niihin. Epävarmaa oli, kuuliko Maria ensinkään, mitä hän puhui.
Syvästi loukkauntuneena ja kiihtyneenä istuutui Veikkoliini syrjälle, niin että hän näkymättömänä saattoi katsella poikaansa, joka piteli Elliä kädestä ja lämmitteli tulen ääressä. Helakka valkean valo antoi pojan kalpeille kasvoille raittiin, punakan värin, ja Veikkoliini tunsi yhä karttuvalla liikutuksella joka piirteen näissä nuorissa kasvoissa.. Hän käsitti kuitenkin, että oli parasta olla vaiti tänä iltana, jott'ei hän joutuisi pahaan valoon poikansa silmissä, sillä Maria, sen hän näki, oli semmoisessa mielentilassa, ettei ollut mahdollista edeltäkäsin arvata, mitä hän saattoi tehdä, ja Jumala tiesi, mitä tämä olisi sanonut, jos hän olisi tahtonut poikaansa vaatia takaisin.
Vähitellen hiljeni myrsky, sade taukosi, pilvet pakenivat. Kesäyön tähdet pilkistivät unisesti. Taivaan rannalla kumotti kuu isona, levittäen loisteensa selän maininkien yli. Pielinen oli nyt laannut raivoamasta ja lepäsi taas tyynenä pohjolan yön salaperäisessä valossa, Hinausvenhe oli laskenut ankkuriin lähelle noita kahta muuta lauttaa, jotka olivat Ristisaaren salmessa. Saarien ja luotojen suojassa ollen eivät nämät tietäneet paljon mitään aaltojen pauhusta ja myrskyn raivosta.
Seuraavana päivänä löydettiin uutterasti etsittyä Matin ja Jaakon ruumiit. Molemmat kuolleet lepäsivät melkein vedenpinnan tasalla Ahvenankarin litteiden paasien välillä.
Kun Maria palasi surullisen kuormansa kanssa hinauslaivalle, oli Veikkoliini poikineen jättänyt sen. Yksi lautan miehistä oli veneellä vienyt heidät sille laivalle, joka kulki Nurmeksen ja Joensuun välillä. Kaarlo oli itkenyt ja vastustellut viimeiseen asti, Elli oli surusta kuin lamaantuneena. Enkeli paljaine lyövine miekkoinensa seisoi taas vartiolla karkoitettuaan nuoret paratiisista.