Ainoastaan suurimmalla hankaluudella saatiin laivaan Maria, väsymyksestä puolikuollut Kaarlo, Elli ja Rönni. Kun Veikkoliini sai läpikastuneen ja värisevän poikansa höyryveneeseen, vei hän hänet konekoppiin ja jätti hänet lämmittäjän huostaan.
Maria katseli inholla hänen hoitavan poikaa, ja vaati ankarasti, että riennettäisiin hänen miehelleen ja pojalleen avuksi. Ja taaskin seisoi Veikkoliini höyryveneen keulassa, taaskin alkoi myrsky hänen sielussaan… Jospa he tulisivatkin myöhään, jospa Matti olisi sortunut, kuten Uria taistelussa, silloin olisi Maria vapaa. Silloin ei mikään Natan saattaisi häntä nuhdella. Hänen syynsä se ei silloin olisi. Hän antaisi Marialle takaisin kaikki, mitä he olivat kadottaneet. Tätä miettiessään valtasi hänet hurja päättäväisyys, hänestä tuntui, kun olisi se myrsky, jota hän nyt kesti järvellä, oikeastaan raivonnut hänessä itsessään. Hänessä pauhasivat intohimojen hyökylaineet, hänessä leimahtivat ajatukset; hän se oli, joka eteenpäin syöksyi kohti määrättyä määräpäätä, jota hän ei tahtonut, jota hänen ei tarvinnut nimittää eikä ajatella, mutta jota hän kauan oli hautonut, ja jonka hän hämärästi tunsi toteuntuvan tavalla tai toisella.
Kylmänä ja tyynenä seisoi hän siinä, taaskin tähysteli ja etsi hänen silmänsä. Hän tunsi olevansa ikäänkuin onneansa takaa ajamassa. Hän oli sen nyt löytänyt, eikä kenkään voisi sitä häneltä riistää, henkensä kaupalla olisi hän puolustava sitä — kunhan vain ei kukaan sekoittaisi hänen peliään.
Äkkiä värähti koko hänen ruumiinsa; aivan kuin jännitetty kieli, jota kosketetaan. Suunnattoman levottomuuden valtaamana oli Maria tarttunut höyryviheltimeen, joka päästi kimeän huudon.
Veikkoliinin veri kuohahti vihasta; hän tunsi äkillisen halun väkisin karkoittaa Marian höyrytorven luota. Mikä oikeus hänellä oli asettautua, juuri nyt, hänen ja tuon ratkaisevan silmänräpäyksen väliin? Keskellä näitä epäselviä, hämäriä ajatuksia, näitä vaihtelevaisia onnen, ikävöimisen ja raivoisan vihan tunteita, keskellä tätä kaksinaista elämää, myrskyä ulkona ja myrskyä sisällä, hillitsi hän kuitenkin ulkonaisesti itsensä.
Hän kuuli selvästi avunhuudon, hän näki matkan päässä, jonka pituutta hän ei kuitenkaan räiskeeltä ja rankkasateelta saattanut tarkoin arvostella, jättiläishaamun, joka vaahdon ja aaltojen keskellä heilutti käsivarsiaan. Laiva ohjasi kulkuaan suoraan haaksirikkoisia kohti. Veikkoliini tunsi, että hänen velvollisuutensa oli varoittaa perämiestä. Mutta joko hän nyt jo oli liian lähellä, taikka kadotti hän mielenmalttinsa, hänen kielensä ja käsivartensa olivat kuni rampaantuneet.
Ensi silmäyksessä jo ryskähti, hän näki kuin unessa, mitenkä Matti vajosi alas syvyyteen.
Mikä oli hervaissut Veikkoliinin tahdon? Eläessänsä hän ei voinut ratkaista, josko ja mihin määrin hänen tahtonsa oli syynä siihen, mikä tapahtui.
Ja mikä tapahtui ja tapahtui salaman nopeudella, oli se, että laiva silmänräpäyksessä musersi jätteet siitä lautasta, joka Matin oli onnistunut viimeisillä voimillaan sitoa kokoon. Nyt komennettiin seis ja takaperin, köysiä viskattiin ulos. Laivan partaan yli ojennettiin jänteviä, auttavaisia käsivarsia apuaan tarjoomaan. Mutta raukean, vertavuotavan nuorukaisen solakka ruumis oli kaikki, mikä käsiin saatiin.
Vahva Matti ei milloinkaan ollut itseään asettanut etusijalle. Aina oli hän ajatellut muita, hänen viimeinen taistelunsa elämässä ei ollut itsensä, vaan poikansa edestä. Ja kun tämä viimeinkin oli pelastettu, lepäsi jo Matin voimakas ruumis raadeltuna ja muserrettuna syvällä Pielisjärven vihaisten aaltojen alla.