Siinä nyt syntyi raju taistelu jättiläisen ja vapauteen pyrkivien, vastarintaa tekevien hirsien välillä. Tässä taistelussa menivät hänen vaatteensa repaleiksi, hänen jäsenensä hieraantuivat verille, jäntereet pöhöttyivät, ja tukka riippui hassallaan hänen kasvoillaan. Mutta voittajana hän taistelusta suoriutui. Hän sai nuoran kiedotuksi hirsien ympäri; hän oli pelastettu.
Silloin kuului läpi aaltojen loiskeen ja myrskyn pauhinan, pitkäveteinen, kimakka vihellys. Kuni höyhen kavahti Matti pystyyn ja huusi yli järven: Tänne! Avuksi!
* * * * *
Israel Veikkoliinin halu saada tavata poikaansa kiihtyi samojen lakien mukaan kuin esineen putoomisnopeus. Oli kulunut aikoja, ennenkuin hän oli saanut kaikki ne asiapaperit, jotka täydellisesti todistivat pojan oikeaksi, ja nyt, kuta likemmäksi päämäärää hän joutui, sitä enemmän kiihtyi hänen halunsa. Hän oli, saadakseen takaisin poikaansa Matilta, matkustanut pohjoiseenpäin, sillä hän ei saattanut uskoa, että Vahva Matti parin kuukauden ajalla olisi ennättänyt ohi Palosaaren. Siellä kuuli hän, että lautta aikoja sitte oli kulkenut ohi. Hän palasi nyt takaisin Blumen hinauslaivassa, Leimussa, joka vihdoin viimeinkin oli valmis hinaamaan tuota isoa tukkilauttaa. Siinä häntä sitte yllätti tuo äkillinen hirmumyrsky.
Nyt kävi Veikkoliini levottomaksi. Kun hän mielenkuohuksissaan seisoi siinä pystyssä pysytteleimässä aaltojen heiluttelemassa höyryssä tutki hän itseänsä, ja hänen täytyi myöntää, että, jos hän nyt liian myöhään saapuisi lapsensa luo, oli se hänen oma vikansa. Hän oli vältellyt tapaamasta Mattia ja hänen vaimoaan; hän tahtoi odottaa viimeiseen, kunnekka hän saattoi otaksua heidän jo tuntevan onnettomuutensa.
Kuta enemmän myrsky kiihtyi, sitä levottomammaksi hän kävi, ja kun höyry törmäsi vasten ensimäisiä irtonaisia hirsiä, oli hän kadottamaisillaan kaiken kylmäverisyytensä, joka ei muuten milloinkaan häntä pettänyt. Hän malttoi kuitenkin mieltänsä ja käski koneenkäyttäjän lisätä höyryä, vauhdin enentämiseksi. Itse meni hän laivan keulaan, siinä hän seisoi, kuni merikotka kallion-niemekkeellä, tähystämässä ympärilleen. Hän rupesi höyryn oppaaksi. Perämies totteli hänen kätensä pienintäkin viittausta. Hän ohjasi Leimun kulkua ja määräsi sen vauhtia. Kaikki hänen elonsa näytti keskeyntyneen silmiin, jotka terävinä ja selki seljällänsä koettivat tunkea tuon valkoisen hämärän läpi. Mutta nähtyään särkyneen veneromun aaltojen ajelemana, oli hän joutua epätoivoon. Nuot laihat kasvot vavahtivat mielenliikutuksesta. Hän horjui; tuntui siltä, kuin menisi hän tainnuksiin. Samassa kuului kirkunaa ja huutoa läpi myrskyn. Uudelleen elpyi hän toivoon.
— Hiljennä vauhtia, komensi hän. Vene. yksi noita pitkiä, tanakoita kirkkoveneitä, jotka sunnuntaisin höyryveneen nopeudella halkaisevat vesiämme, sukelsi kuohuista esiin. Siinä oli Maria, joka veneellä oli lähtenyt etsimään omiaan.
— Onko Kaarlo siellä? Ovatko Matti ja Antti siellä? kysyttiin toisesta ja toisesta aluksesta.
"On" ja "ei" kuului heti perätysten, toista seurasi huojennuksen huokaus, aivan kun olisi taakka rinnasta vieritetty, toiseen liittyi surun huokaus, aivan kuin olisi tämä taakka pudonnut toisen rinnalle.
Nähdessään myrskyn olevan tulossa, oli Maria, Rönnin ja Ellin, sekä muutaman Ristisaarelaisen kanssa, kiirehtinyt rannalle. Yksi noita isoja kirkkoveneitä työnnettiin vesille, ja murhaavan levottomuuden ja tuskan valtaamina sousivat he Ahvenankarille. Myrskyssä, vastatuulessa ja pimeässä oli menty harhaan, jouduttu pakenevain hirsien väliin ja taaskin päästy vapaiksi, mutta missä oltiin, sitä ei yksikään varmuudella saattanut sanoa. Soudettuaan edes takaisin, ristiin rastiin, tavattiin korskuva Hurja Kaarlo poika riippuvana harjasta. Kaarlo otettiin veneeseen, ja sitte taaskin soudettiin, kunnekka höyryvene tavattiin.