— Varo itseäsi, suutari, huusivat miehet lautalla.
Mutta suutari syöksyi päistikkaa ulos vaahtopäisiin laineisiin. Miehet näkivät salaman leimauksessa, miten hän taisteli myrskyä vastaan.
— Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan, sanoi Jaakko Trast.
Tämä on pahempaa, kuin Gornii Dubniakissa.
Suutari oli kuoleman oma: parin sylen päässä lautasta hyökkäsivät irtanaiset hirret hänen veneensä kimppuun, joka silmänräpäyksessä musertui, ja epätoivon huudolla vajosi suutari syvyyteen hakeakseen tuolta puolen vastausta niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sieluaan vaivanneet.
Kun sulkuhirret olivat päässeet irti, heilui lautta pitkästä köydestään, kuni kellonheiluri, tuulen puuskien ajelemana molempain karien, Ahvenan ja Pikkusyrjän välillä, josta laivat kulkivat. Alussa eivät miehet eivätkä pojat huomanneet, että kalliot kiskoivat alimmaiset hirsikerrokset irti toisen toisensa jälestä. Mutta pian kyllä he käsittivät, mitä tapahtui, sillä lautta vajosi nähtävästi vähitellen. Ja yhäti vain tuuli vihaisin siivin raivosi. Lauttamiehet huomasivat jo siitäkin sen kiihtyneen, että se vei mukanaan lehdet ja oksat, karkoitti siellä täällä pesistään pikkulinnut, jotka ruikuttaen vietiin sen mukana, ja siitäkin, että laineet alkoivat kohota yhä korkeammalle lautan yli.
Hevoset tömistivät levottomasti ja pöristelivät. Kaarlo piteli vanhaa Hurjaa kaulasta ja vuodatti kyyneleitä sen vanukkeiseen harjaan. Antti seisoi vieressä ja pyyhki kyyneleet pois nutunhihalla, ja Halli koira, jonka rypistynyt naama ilmaisi pelkoa, kuunteli tarkkaan ihmisten puhetta. Matti ja Jaakko Trast seisoivat äänettöminä, kuni vartijajoukko tuonelan portilla, kummallakin keksi kädessään. Ainoastaan silloin tällöin, kun joku mahtava aalto löi valtavasti kojua vasten, huusi Jaakko Trast ikuista "smirnaansa".
Äkkiä syöksyi yksi hevosista järveen. Hurja seurasi heti jälestä ja veti äkisti mukaansa Kaarlonkin, joka suonenvedontapaisesti riippui kiinni hevosen harjasta. Nyt Hallikin pakeni. Näytti siltä kuin olisivat elukat aavistaneet onnettomuutta, sillä tuskin nähtiin niiden kuorskuen uiskentelevan, turpa korkealla aaltojen yli, ennenkuin lautta romahti kahtia.
Matti ja hänen poikansa painuivat vaistomaisesti toisiinsa. Tuolla, lautan toisessa päässä nähtiin vanhan sotamiehen kunniaa tekevän. Jäykkänä, suorana ja koreana, kuten ennen paraateissa ja tappotantereella, seisoi hän siinä heiluvilla hirsillä, valmiina odottaen viimeistä.
Nyt kadotti hän jalansijansa. Käsi ei ollut enään lakilla, mutta "kuoleman kunniaksi" kaikui hänen äänensä, kuin ukkosen jyrinä aaltojen kuohussa, ja tuossa tuokiossa vajosi hän syvyyteen. Aallot sulkivat voimalla kiinni hänen lepokammionsa, tuuli soitteli mahtavin sävelin hänen kuolinvirttänsä, ukkosen jyrinä suoritti kunnialaukauksen, ja muistosanana urhollisen miehen haudalla oli Matin sydämmestä lähtevä "Jumala siunatkoon sinua, Jaakko Trast". Vanha urho, Jaakko Trast, oli päästetty vartiolta, hän oli mennyt ystäviensä luo, jotka kerran tykkien pauhatessa ja kivärien leimahtaessa, eivät räpyttäneet silmiään kuoleman edessä enemmän kuin hänkään.
Koko tuosta suuresta lautasta oli tuskin jälkeäkään jälellä, ja nyt kysyttiin, miten voitaisiin pitää koossa sitä, mikä vielä, ikäänkuin sattumalta, pysyi yhdessä. Matti kietoi mahtavat käpälänsä hirsitukun ympäri, jota, lähinnä sitä paikkaa, missä vipusin vielä seisoi, piti koossa hevoskulkua varten kyhätty lattia. Hän aikoi viskata nuoran hirsien ympäri, voidaksensa, sen tehtyään, hakata köyden poikki, jotta myrsky saisi ajella häntä lähimmäiseen rantaan.