XV.
Atkinilaiset olivat Jaavan pääkaupungin Surabajan läheisillä vesillä upottaneet hollantilaisen fregatin ja tappaneet laivaväen, joka veneillä koetti pelastua maihin. Hollannin kunnia oli loukattu ja loppumattomasti huutaen: "Eläköön kuningas, eläköön Hollanti," myönnytti kamari keskustelematta kaksi miljoonaa dukaattia uusien pansarilaivain rakentamiseen Jaavan huimien asukasten kurittamista varten.
Tonkinilaiset merirosvot olivat hallituksensa suosiollisella luvalla polttaneet ranskalaisia lähetysasemia ja viimeiseen mieheen tappaneet ranskalaisen komppanian. Myrskyisillä huudoilla: "Vive la republique" (eläköön tasavalta) myönnytti edustajakamari useita miljoonia frankia, merirosvojen kukistamista ja Tonkinin valloittamista varten.
Loordi Randolph Churchill oli alihuoneessa pitänyt pauhaavan puheen Englannin laivaston rappiotilasta, puheen, joka oli höystetty pistävillä viittauksilla amiraaliviraston hallintotoimiin. John Bull oli herännyt unestaan, ja "cheers" (eläköön) sekä "England for ever" (Englanti ainaiseksi) huutojen kaikuessa annettiin 20 miljoonaa puntaa Britannian laivaston vahvistamiseksi.
Newyorkissa oli rohkea pörssiperkele hajoittanut hopearenkaan, tuhansittain ihmisiä oli joutunut häviöön, mutta kullanvirta juoksi jälleen vapaana maailmaan, Amsterdamista, Parisista, Lontoosta ja Newyorkista. Se juoksi eteenpäin tuo välkkyvä kultainen virta, ottaen haaroja vastaan kaikista pienistä pörsseistä ja pankkilaitoksista, jotka nyt kaikki pelasivat "haussea" (kohottivat hinnat); virta paisui reunoihin saakka.
Ja mihin vain ojanne tästä virrasta saapui, siellä vaikutti kultainen metalli kuten verenruiskutus verettömään ihmiseen, kuten rauta kälvetystautiseen. Sydän sykki voimakkaasti, valtimot paisuivat, sairas elpyi uuteen eloon ja uuteen rohkeuteen. Skotlannin ja Belgian kivihiilikaivoksissa kaikuivat jälleen kaivosmiesten vasaraniskut, ja narisevat koneet vipusivat siteissä olevan lämmön mustina kiiltävinä kappaleina maan syvyydestä; sulatusuunien sisus hehkui ja rauta kitisi levyiksi valssattaessa.
Norjan tunturilaaksoissa, Ruotsin jokien varsilla ja Suomen järvien rannoilla hakkasi kirves jälleen voimakkaita iskuja. Metsien sydämmessä jyrisi ja ryskyi, karhu pakeni unen horroksessa talvipesästään, ja kettu pyrki pelonalaisena luolaansa, honkien kaatuessa puunhakkaajien kirveestä. Höyrysaha leikkasi vinkuen pihkaisia hirsiä, ja Uuraan, Kotkan, Turun ja Oulun satamilla kuultiin laivansälyttäjien iloista puhetta ja huutoa heidän kantaessaan notkuvia taakkojaan suurien höyrylaivojen kyljelle, jotka tarumaisen hornansuun tavalla nielivät harjujemme kaunistuksen, salojemme ytimen, yhäti viheriät metsämme.
Patruunat, nuot vanhat, jotka olivat pysyneet pystyssä myrskyssä, oikaisivat itsensä, sillä nyt oli kova aika mennyt ohitse. Uskalluksen henki valtasi kaikki, konttorin päälliköstä alkaen nuorimpaan harjoittelijaan saakka, kaikki he luottamuksella uskoivat kauppahuoneensa vakavuutta ja tulevaisuutta. Ja uudet, tuntemattomat kauppanimet asettivat siniset ja kultaiset toimikilpensä nähtäväksi, uusia miehiä, joista ei kenkään ollut kuullut puhuttavan, tunkeutui esille siinä, missä vanhat raihnaat olivat kumoutuneet.
Uusia sahoja rakennettiin, ja tukkijunkkarit matkustelivat ristiin rastiin Karjalan metsiä, ja kaikki, jotka olivat tehneet arvionsa baissen (sortohintojen) nojalla, olivat kuin poispyyhityt. Nyt oli vuoksi, nyt oli hausse. Europan mahtavasta kultavirrasta oli pieni ojanne ylettynyt tänne saakka.
Joka kovan ajan kuluessa oli ostellut metsiä, joskin ne sijaitsivat kovin sopimattomasti, joka oli jaksanut jatkaa vekselihuijausta toivottomasta tilastaan huolimatta, joka vielä eilen oli köyhä raukka, hän oli tänään pelastunut, hän oli varakas mies, ja huomenna saattoi hän ehkä kuulua ylimpään tuhatlukuun.