Tällä iloisten toiveitten ja kultaisten lupausten ajalla pani Veikkoliini toimituskilpensä ylös. Hän oli asettautunut kauppamieheksi pieneen Joensuuhun, noitten Karjalan kahden suuren järven välisen kulkuväylän varrelle.
Israel Veikkoliini, niin oli suurilla kultaisilla kirjaimilla maalattu uuteen välkkyvään kilpeen. Veikkoliini oli elänyt odotuksen, jännityksen ja levottomuuden ajalla. Hänen hermonsa olivat tämän ajan kestäessä olleet kiihotuksen alaisina, hän oli ollut liiallisen työn rasittamana ja oli sentähden pysynyt laihana. Nyt olivat elämän päivänpaisteiset päivät tulleet hänellekin. Olisi luullut, että se intohimo, joka häntä oli vallassaan pitänyt, ajan kuluessa malttuisi, tasoittuisi, mutta niin ei käynyt; päinvastoin, hän oli ottanut ensimäisen suuren askeleen: toisesta säätyluokasta oli hän järkähtämättömän pontevuutensa avulla noussut korkeampaan säätyyn. Hän oli seisoessaan tuolla alhaalla tuhansien tuntemattomien joukossa luullut saavuttavansa kaikki, jos hän vain pääsisi sille kukkulalle, joka oli häntä likinnä. Nyt hän oli sille päässyt, ja sinne tultuaan näki hän edessään laveita näköaloja, toisia saavutettavia kukkuloita.
Ja hän yritti niille nousemaan, se on, hän oli siihen pakotettu. Hän ei ollut enään omassa vallassaan. Ne voimat, jotka hän oli pannut liikkeelle, nostivat häntä vastustamattomasti mukanansa.
Semmoisissakin henkilöissä, jotka ovat aikansa tietojen ja sivistyksen kukkuloilla, ja jotka nopeasti ovat nousseet onnen hohtavaa uraa myöten, huomataan pian, että he ovat muuttuneet, he eivät enää ole samat kuin ennen. Ja vielä paljoa enemmän huomattiin tätä tässä nousukkaassa, joka tosin oli runsaslahjainen, mutta kuitenkin oli kaikkien nousukkaan vikojen alaisena. Hän oli suuressa määrin rahanhimoinen, hän oli kovettunut taistelussa kultamarkan edestä. Henkisessä elämässä on yhtä vähän seisahdusta kuin ruumiillisessakin. Veikkoliini ei ollut mennyt eteenpäin, hän oli sentähden ruvennut soljumaan alaspäin. Luonnollista oli, että hän piti itsensä suuressa arvossa. Mistä hänen tulikaan kiittää entisyyttä? Eikö hän ollut itse taistelemalla saavuttanut sitä, mikä hänellä nyt oli? Että lait olivat tehneet hänet vapaaksi mieheksi ja suojelleet hänen oikeuttansa, että vallassa olevat säädyt olivat monta kovaa ottelua kestäneet hänen valtiollisen oikeutensa puolesta, että herrasmiehet ja ainoastaan herrasmiehet olivat taistelleet hänen kielensä ja sivistyksensä puolesta, kaikki tämä oli tosiasia, joka, joskin hän joskus sen huomasi, pysyi epäselvänä ja sen sanomalehdistön sanatulvan peitteessä, joka työskenteli hänen etujensa puolesta.
Tätä hän ei paljon ymmärtänyt, mutta selvästi hän ymmärsi sen, että hän itse oli kohonnut näkymättömistä. Hän oli siellä ylhäällä monen vanhan kauppahuoneen harmiksi ja ihmeeksi, hän oli tullut kaupallisvallaksi, jota täytyi ottaa lukuun. Ja ketä hänen oli siitä kiittäminen? Itseään, sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä.
Nyt istui hän konttorissaan tutkimassa kauppakirjojaan. Syysaurinko vilkaisi silloin tällöin isoista akuttimettomista ikkunoista, pari alakuloista kärpästä surisi ruudulla pyrkien ulos vaaleaan päivänpaisteeseen. Hän oli kuin kärpäset, hänkin tahtoi ulos, mutta vähäinen tapaturma lautatarhassa pakotti häntä pysymään sisällä. Hän oli edellisenä päivänä vahingoittanut jalkaansa ja oli nyt potilaana. Ja tuo juuri tänään, juuri tänään, jolloin hän halusi olla vapaana ja terveenä, jos milloinkaan.
Tänään oli pormestari lausunut hänelle pari tärkeätä sanaa; kaupungissa ei ollut kauppaneuvosta, oli hän lausunut.
Tänään piti hänen poikansa, oltuaan kolme vuotta Englannissa, tulla kotiin, tulla tänään viimeisellä höyrylaivalla, joka vielä uskalsi kulkea syyskylmästä ja pimeydestä huolimatta. Ikkunastaan hän saattoi nähdä höyrylaivan, oman höyrylaivansa, kun se kiersi niemen, jolla valkoinen merimerkki seisoi, kun se täydellä höyryllä ponnisteli virtaa vastaan, kuinka se läheni rantaa. Siellä, rannassa, estivät valitettavasti tavara-aitat häntä näkemästä laivan valia; ainoastaan mastot ja tupruttava savutorvi näkyivät.
Herra Veikkoliini katsoi kelloaan, hänen laskunsa mukaan pitäisi hänen
Kaarlo Oskarinsa neljänneksen kuluessa ehtiä tulla hänen luoksensa.
Mielessään kuvaili hän pojan kuvaa. Lieneekö hän vielä äitinsä
näköinen.
Neljännestunti kului, toinenkin neljännestunti, mutta Kaarlo Oskaria ei näkynyt, ei kuulunut. Veikkoliiniä alkoi huolestuttaa. Olisiko jotain tapahtunut. Hän nousi kiivaasti seisaalleen mennäkseen ulos, mutta tuska jalassa pidätti hänet. Silloin kuului nopeita askeleita portailta. Siinä hän on! Ja tuska poistui, hän hymyili jo edeltäkäsin, ovi avautui, ja sisään astui herra Clarke, hänen englantilainen konttorimiehensä.