— Oliko poikani höyrylaivassa, mr Lark, kysyi Veikkoliini pakotetulla mielenmaltilla.
— Yes, sir. [Oli, herra.]
— Onko hän terve? Miltä hän näytti?
— Very english [kovin englantilaiselta], sanoi mr Clarke hymyillen ja vedellen hyvin hoidettujen lampaankotlettien näköisiä poskipartojaan.
— Mistä syystä hän ei tule ylös tänne?
Mr Clarke nosti silmänsä, katsoi kelloa, loi silmänsä höyrylaivaan päin…
— Niin, mistä syystä hän ei tule ylös tänne, toisti hän ihmeissään.
— Tehkää hyvin ja hakekaa hänet, sanoi Veikkoliini kärsimättömänä.
— Yes, sir, vastasi englantilainen ja meni.
Taas kului puolen tuntia. Mitä tuskallisimman levottomuuden alaisena makasi Veikkoliini sohvallaan. Hän ei ollut ainoastaan levoton, hän oli pahastunut, sydämmessään kovasti loukkauntunut siitä epäkunnioituksesta, jolla hänen poikansa häntä kohteli. Olihan se kuulumatonta, kolme vuotta oli hän ollut poissa kotoa, ja nyt kotiin tultuaan hän ei kiirehtinyt isänsä luo.