* * * * *
Tuon suuren kovan onnen kohtauksen jälkeen oli Maria Kiiskilä ihan tyhjänä leskenä muuttanut Joensuuhun. Alussa täytyi hänen taistella kovimpia vaikeuksia vastaan. Hänen tavaransa menivät toinen toisensa perästä teille tietymättömille; pian hän sairaine masentuneine tyttärineen seisoi siinä välttämättömimmänkin puutteessa. Hän taisteli toivotonta, hurjaa taistelua olemassa-olostaan.
Viimein hänellekin päivä alkoi valjeta, vaan ainoastaan vähitellen.
Hän sai paikan erään kaupungin paremman leipurin luona. Kun tämä kuului niinsanottuihin heränneisiin, niin perheenemäntä, jonka suosiota Maria mitä suurimmassa määrässä oli saavuttanut, suositteli häntä muille uskonsisarilleen, niin että Maria tietämättään, huomaamattaan joutui pyhien yhteyteen. Hän kävi yhtäläisissä vaatteissa, kuin hekin, tuossa koko Karjalassa tunnetussa tummassa kerettiläispuvussa, ja otti osaa heränneitten kokouksiin.
Tuo kova onnettomuus, joka oli kohdannut Mariaa, oli hänet masentanut, mutta siitäkin huolimatta oli hän taipunut heränneitten oppiin ja elämään. Hän veisasi kokouksissa ja kuunteli veljien ja sisarien puheita antautuen kaikenlaisten mielenliikutusten valtaan. Mutta kun piti antaa vihamiehillensä ja velallisillensa anteeksi, silloin hän ei enää ollut mukana. Syvällä hänen sydämmessään oli haava, paranematon haava, ja sen oli Veikkoliini iskenyt.
Hän taisi kyllä kaikille muille antaa anteeksi, mutta hänelle ei. Hänen suhteensa hän teki poikkeuksen, ja kaikki hänen vihansa kohdistui häneen. Tämä oli häntä pettänyt, riistänyt häneltä kaikki, hän oli — ja hän tiesi kyllä mistä syystä — purjehtinut hänen miehensä upoksiin, ja nämät kaikki oli hän tieten taiten tehnyt, se oli Marian varma luulo. Hän oli heiltä ottanut pois vaivaishuonelaisen, Kaarlo pojan, hän oli jyrkästi kieltänyt häntä käymästä heidän luonaan, ja kun tämä ei auttanut, oli hän lähettänyt poikansa Englantiin. Hän oli tehnyt kaikki katkeroittaakseen Marian tyttären, hänen Ellinsä elämää.
Eikä siinäkään ollut kaikki: Kiiskilän kylässä, jossa hänen sukunsa ja tuttavansa elivät, oli jokainen talollinen velkaa hänelle; hän oli oikea verenimijä; missä hän vaan liikkui, siellä talonpojat ensiksi velkaantuivat, sitte joutuivat kodittomiksi ja viskattiin, kuten Maria itse, pois oikealta uraltaan avaraan mailmaan. — Tällekö miehelle pitäisi hänen antaa anteeksi! Ei, Jumalan täytyi olla armollinen hänelle, niin itsensäkieltäväinen hän ei voinut olla.
Ja Elli sitten… Kun hän ensin erkani Kaarlosta, oli hän kuin kivettynyt. Hänelle oli naiminen yhtä kuin terveys, niin, yhtä kuin elämä, niinhän lääkäri oli lausunut. Ja totta se olikin, sen hän itse tunsi. Tämän rakkauden helmassa oli hän kehittynyt, tämän tunteen avulla oli hän ruumiillisesti pysynyt vahvan, liian aikaisin kypsyneen henkensä rinnalla. Joka tämän rakkauden häneltä otti, hän otti hänen henkensä. Siitä tuo tuska, nuot vaivat, jotka hänen kurkkunsa yhteen puristivat, niin ettei ainoakaan huokaus päässyt hänen huuliltaan, jotka sulkivat hänen kyyneltulvansa, niin ettei ainoakaan pisara päässyt hänen silmäluomiensa alta. Vaaleana, melkein liikkumattomana oli hän jäänyt lautalle seisomaan, kun hänen Kaarlonsa häneltä pois otettiin.
Tämän kohtauksen jälkeen hän sairastui, joutui vuoteen omaksi. Se oli tahdon, sielun sairautta; hän makasi vuoteellaan kuumeetonna, tuskatonna, liikkumatonna ja halutonna.
Joensuussa ottivat heränneet hartaasti osaa nuoren, melkein hervottoman naisen kohtaloon. "Veljet" lukivat ja rukoilivat hänen puolestansa. "Sisaret" kertoivat hänelle hengellisestä kokemuksestaan, vanhimmat tahtoivat parantaa häntä rukouksilla ja käsien päällepanemisella. Kaikki oli turhaa. Lempeänä, hurskaana, surullisena ja, ennen kaikkea, kauniina makasi hän vuoteellaan päivän toisensa perästä kellekään uskoutumatta. Kun "veljet" luulivat hänen tummien verhottujen silmäinsä katselevan Herran autuuteen, uneksi hän Kaarlosta; kun hän makasi hiljaa liikuttaen ainoastaan huuliaan, luulivat "veljet" hänen rukoilevan. Mutta hän haaveksi, sepitti omia runojaan tahi kertasi runoja ja lauluja, joita isoäiti oli lukenut, runoja ja lauluja, joittenka pääaineksena ja loppusävelenä rakkaus oli. Äänettömin äänin, kuten kaislakerttu virran rannalla, lauleli hän rakkautensa korkeata veisua. Kun hänen kyyneleensä valituksitta, huokauksitta, nyyhkytyksittä juoksivat hänen vaaleita poskiansa myöten, silloin luulivat "sisaret" hänen makaavan koetusten alaisena: hän vain suri sydämmensä ystävää.