Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain merkillistä, jotain oikein ihmeellistä. Yksi "veljistä" oli Marian luona pitänyt kokousta; siellä kuultiin rukouksia ja avuksihuutoja, virrenveisuuta ja herätyshuutoja; sairas oli maannut äänetönnä ja hiljaisena sekä kiittänyt tavallista suuremmalla lempeydellä ja ystävällisyydellä heitä kaikkia, kun he hämärässä poistuivat vahvistettuina ja iloisina siitä, mitä olivat sanoneet ja kuulleet.
Seuraavana päivänä levisi kuni kulovalkea uskovaisten riveissä puhe, että Elli oli noussut tautivuoteeltaan, oli itse äitiinsä nojautuen kävellyt huoneessa. Ja veljien ja sisarten ilo oli suuri. Tuo lempeä, kaunis nainen oli voittanut kaikkien sydämmet. Mitä oli sitte tapahtunut siellä, Marian luona?
Veikkoliini oli muuttanut kaupunkiin, ja hänen poikansa oli edellisenä iltana, äidin poissa ollessa, hiipinyt sairaan luo. Kaikki, mikä oli jäänyt sanomatta kevään ja kesän onnellisina päivinä, se puhkesi nyt äkkiä, syyshämärässä ilmi, niin monen surun ja kaipauksen jälestä. Kaarlo oli vakuuttanut, että, vaikka hänen isänsä sanoisi mitä tahansa, niin hän, Elli, eikä milloinkaan, ei milloinkaan kukaan muu tulisi hänen omaksensa.
Siitä päivästä oli tyttö muuttunut. Kalpeissa kasvoissa alkoi veri liikkua, silmät loistivat, huulet tulivat punaisiksi, hiljainen onni ja alttius loisti hänen silmistään. Koko talven kulkivat nuoret autuuden huumeessa, enkeli paratiisin portilla oli nukahtanut, he olivat taaskin hänen huvitarhassaan.
Mutta keväällä Veikkoliini urkki selville poikansa salaisuuden ja lähetti hänet äkkiä ensimmäisen konttorimiehensä, erään nuoren englantilaisen kanssa, Englantiin. Siellä oli hän kolme vuotta. Mutta, joka kerralta kuin isä sai yhden kuivan, lyhyen, liikemiehentapaisen kirjeen, oli Elli saanut kolme. Ja nyt, monivuotisen odottamisen jälestä oli aika tullut; hän oli palannut.
Laiva "Yrjö Koskinen" laski Joensuun laivasillan kylkeen. Kaarlo Oskar Veikkoliini, varsin komeannäköisenä, puettuna englantilaiseen kuosiin, jakaus niskassa, meloninmuotoinen hattu päässä, ryhmysauva, keltaiset hansikkaat kädessä, kirjava puku yllänsä, astui maalle, ihmeissään, kun ei tavannut isäänsä alhaalla venheessä. Hän katsoi sen Luojan viittaukseksi ja läksi semmoisenaan, niin nopeasti kuin vain saattoi, rakasta, tunnettua tietä pieneen yksinkertaiseen kotiin.
Ellin ilo ei ollut meluava eikä myrskyisä. Tuo hiljainen, nöyrä ja vähäpuheinen Elli oli onnessaan sama kuin surun aikana. Silmissä oli vain lämpöisempi loiste; veri virtaili nopeammin poskissa.
Kaarlo yksin ymmärsi, miten iloinen hän oli.
* * * * *
Ulkona oli syysaurinko piiloutunut tummien, hajanaisten pilvien taakse, jotka toivat pakkasta, lunta ja epähauskuutta muassaan. Kärpäset olivat laanneet surisemasta Israel Veikkoliinin ikkunaruutuja vasten. Hän itse istui synkkämielisenä odottamassa. Kolmeneljännestä oli jo kulunut siitä, kuin laiva oli laskenut sillalle, eikä Kaarlo Oskaria näkynyt vielä.