Mutta vait! Nyt kuulee hän portailla tassuttelevia askeleita. Jospa se olisi hän.
Ovi aukeni ja sisään astui Kaarlo Oskari koko englantilaisessa loistossaan taluttaen kädestä tyttöä valkeassa ja indigosinisessä herännäispuvussa.
Veikkoliinin ennen niin sapekas mieli kuohahti reunojensa yli tästä näöstä.
Kiivaasti sanoi hän: mitä tämä merkitsee, missä olet viipynyt?
— Jos sanon sinulle, että tyttö tässä on Elli, niin tulisi sinun, rakas isä, kyllä käsittää, missä olen ollut, ja mitä tämä merkitsee.
Veikkoliini oli vaiti hillitäkseen vihaansa. Kiiskilän Marian Elli, tuon Marian tytär, sen, jota hän kerran oli ihaillut ja rakastanut ja nyt vihasi, sen Marian, joka kosti hänen vihansa kaksinkertaisesti, hänen, joka oli vieroittanut hänen poikansa sydämmen isästään, joka häntä, Veikkoliiniä, oli panetellut Kaarlo Oskarille, joka kalvoi hänen maineensa juuria, joka hänestä juoruili ja puheli kaikissa hartauskokouksissa, hänenkö tytär tulisi hänen poikansa vaimoksi. Oliko tuossa tytössä sopiva naimiskauppa hänen pojalleen, Veikkoliinille, joka oli tuleva kaupungin rikkaimmaksi mieheksi.
— Vie kotiin tyttö tuossa, sanoi hän karkeasti, ja tule sitte tiliä tekemään itsestäsi.
Epäilemättä olisi Kaarlo Oskar tehnyt viisaammin noudattamalla isänsä neuvoa, vaikka se annettiinkin sekä tuimalla että epäkohtelijaalla äänellä. Mutta Kaarlo oli vasta täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta, oli oppinut kolmessa vuodessa englantilaista itsenäisyyttä ja nyt tunsi hän sekä rakkautensa että arvonsa loukatuksi Ellin läsnäollessa. Hän punastui ja vastasi kiivaasti: Sinä et siis tahdo tietää mitään Ellistä, minun…?
— En.
— Hyvä, sitte sanon sinulle jäähyväiset.