Ja hän läksi. Vuosia vieri, ennenkuin hän palasi siihen taloon… Mutta mitenkä Kaarlon ja Ellin naimisasian kävi, ei kuulu tukkijunkkarin historiaan.
* * * * *
Veikkoliini istui taaskin yksin, ja katkera hymy levisi hänen kasvoilleen. Se poika, jota hän niin kauan oli kaivannut, jonka hän vihdoinkin oli löytänyt, ja johon hän oli suuresti kiintynyt, kuinka kylmäksi, vieläpä vihamieliseksi olikaan se poika aina osottautunut isäänsä kohtaan. Ja nyt, nyt oli hän jättänyt hänet, jättänyt isänsä kodin, vastaisen suuren perintönsä, jättänyt toimensa tässä loistavassa liikkeessä, kaikki, ja minkä tähden? Tuon tytön tähden.
Hän tunsi, että jotain ikäänkuin kuoli pois hänessä, jotain, joka oli itänyt ja kasvanut, mutta joka ei milloinkaan päässyt kukoistukseen; tuntui kun olisi mahdollisuus johonkin parempaan ja korkeampaan hänessä hävinnyt. Hän kärsi siitä tätä nykyä, aivan kuin haavasta kärsitään — mutta haava oli arvettuva ja arpi koveneva. Ja hän vannoi itselleen valan, että tämä olisi hänen viimeinen hairahduksensa. Ei kukaan olisi enää koskettava hänen sydämmensä kieliä, ei kukaan tuleva osalliseksi hänen hellyydestään ja rakkaudestaan, hän oli oleva kylläksi itselleen.
Kiihtyneenä ja synkkänä meni Veikkoliini vaivoin ikkunalle, katseli ulos autiolle kadulle, jossa syystuuli ajeli joukottain edellänsä haapain kuihtuneita lehtiä kaupungin istutuksessa. Silloin luuli hän kuulevansa askeleita ulkoa.
Entä jos Kaarlo Oskar olisi malttanut mielensä ja kääntynyt takaisin. Mutta ei, hän lienee erehtynyt, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt siellä. Veikkoliini seisoi kauan ikkunan luona, rummutteli ikkunanruutua, ja tuijotti ulos, milloin alas likaiseen katuun, milloin ylös tummaan taivaaseen. Hajanaiset pilvet levenivät yhä vain laajemmiksi, ja kun ne vihdoin peittivät suurimman osan taivasta, alkoi lumi pudota raskaina, leveinä jääkristalleina, ensiksi yksinäisinä hiuteina, sitte yhä tiheämpinä parvina.
Kylmä tunne valtasi Israel Veikkoliinin, häntä vilutti, vilutti aina ytimiin asti. Hitaasti vetäytyi hän takaisin paikoillensa, soitti kärsimättömänä kelloa ja käski sisääntulijan, vanhan palvelijattaren tehdä tulta huoneeseen.
— Niin, nyt tulee kylmä, sanoi vanhus, tehdessään tulta. Metsähanhi on muuttanut, talitijanen on tullut, talvi pakkasineen, pimeyksineen on saavuttanut meidät.
— Ja yksinäisyyksineen, lisäsi Veikkoliini syvästi huoahtaen.