Ja Lasse Tater alkoi laulaa:
"Sä kuule, pieni Fiina, sä kaunis kukkasein! Älähän naura siinä, vaan saavu viulullein!
Sä kuule, pieni Fiina, kuin viulu humajaa, on tyttösillä piina jos sulhasta ei saa!"
Ihmiset seisahtuivat ja katselivat noita kolmea miestä, jotka laulaen ja meluten kulkivat tietä, mikä johti Gresvikiin, jossa nyt lauantai-iltana oli tanssit.
* * * * *
Joku tuli hoiperrellen portaita myöten pieneen ullakkokamariin rouva
Krusen talon piharakennuksessa. Se oli Hans Nielsen Hauge.
Hän piti lujasti kiinni kaidepuista portaita ylös kulkiessaan; vähän väliä kolahutteli hän saappaillaan porrasaskelmia ja seisahtui, jotta ei kaatuisi; sitten kuuluivat raskaat, laahustavat askeleet uudelleen.
Vihdoinkin seisoi hän huojuen ovella; suurella vaivalla löysi hän avaimen ja meni sisälle. Hän pääsi horjuvin askelin vuoteensa luo ja kaatui siihen suulleen, vaatteet yllä. Siihen hän jäi kauan liikkumattomana makaamaan.
Kaikki oli kummallisen vierasta ja hän itse välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi nauraa, mutta tuntui kuin hän ei olisi jaksanut; hän tunsi halua itkeä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän tunsi koko ruumiinsakin herpautuneeksi, eikä hän olisi voinut vastustaa mitään koko maailmassa.
Syvimmällä hänen tietoisuudessaan tuntui jonkinlaista surua ja häpeää; mutta hän ei jaksanut päästä selville, mitä se oli; se aivan kuin liukui pois ja tuli ja tuli taas uudelleen, taas liukui pois ja tuli.