Hän tunsi olevansa päihtynyt, mutta ei muistanut miten hän siihen tilaan oli tullut.
"Sinä menet helvettiin, Hans Nielsen", puheli hän itsekseen aivan ääneensä, siinä maatessaan; mutta ei se hänestä miltään tuntunut. Hänestä oli tullut synnin lapsi, hänestä, kuten niin monesta muustakin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän pyörinyt vilpoisessa virrassa, aivan kuin ensimäisen kerran ollessaan hukkumaisillaan Glommeniin.
Hän hätääntyi, hän halusi pyytää Jumalalta anteeksi kaiken syntinsä, mutta ei voinut; häntä niiskutti kuin itkuun, mutta samalla tuntui kuin olisi hän jossakin kaukana nauranut.
Sitten koetti hän panna kätensä ristiin siinä maatessaan suullaan vuoteessaan.
"Isä meidän" — alkoi hän, mutta siihen se jäi ja aivan kuin kuoleutui pois; ajatukset ja lauseet jäivät sikseen; yhä syvempi väsymys sai vallan; kaikki vaipui unholaan — Hans Nielsen Hauge nukkui juopuneen raskasta, lamauttavaa unta.
— — —
Fredrikstadin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen; pyhävaatteisiin pukeutunutta kansaa tulvi kaduilla; auringon paiste tunkeutui kirkkaana sisälle ikkunoista ja valaisi pientä kaupunkia, korkealla olevine linnoituksineen.
Polvillaan vuoteensa ääressä oli Hans Nielsen Hauge ja rukoili. Hän tunsi sanomatonta surun ja häpeän tunnetta siitä, mitä oli tapahtunut; hänessä oli kaamea vastenmielisyys kaikkeen, missä hän eilen oli ollut mukana, ja hän rukoili palavasti Jumalalta anteeksi. Ei hän voinut tänään mennä kirkkoonkaan, sillä hän tunsi itsensä niin tahraiseksi ja alennustilassa olevaksi.
Hän kuuli kirkonkellojen äänen ulkoa. Oli kuin olisi hänet suljettu pois Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ikiajoiksi.
Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili, että Jumala vielä tämän ainoan kerran tahtoisi armahtaa häntä ja ottaa hänet vastaan. Silloinpa tahtoisi hän ainiaaksi kääntää selkänsä maailmalle ja sen viettelyksille sekä palvella Jumalaa ja yksinomaan Häntä.