Hän meni.
Mutta kun ovi oli taas lukossa, ravisti rouva Kruse useat kerrat päätään.
"Jumala varjelkoon hänen järkeään", sanoi rouva Kruse itsekseen varsin kuuluvasti.
VIIDES LUKU
Oli kesäinen, lämpöinen päivä heinäkuussa 1795.
Tuttua tietä myöten käveli nuori mies paitahihasillaan, sauva kädessä. Hän käveli ripeästi, huolimatta auringon paisteesta ja kantamastaan suuresta laukusta. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta kävely oli reipasta ja helppoa; silmät tuijottivat sinisinä eteenpäin aivan kuin ikävöivinä; hän käveli kuten se, jolla on kiire saavuttaa jokin tunnettu ja rakas.
Se oli Hans Nielsen Hauge, joka oli kotimatkalla.
Siinä kulkiessaan raittiitten, heiniltä tuoksuvien seutujen lävitse, joilla kasvoi sekasin lehti- ja havumetsää, tunsi hän rintansa onnekkaan keveäksi, oli kuin olisi hän jättänyt jälkeensä kaiken, mikä oli raskasta ja mustaa tuolla turmeltuneessa kaupungissa.
Ja hän tunsi erityistä, sanomatonta rakkautta kaikkia kotona olijoita kohtaan. Nyt he kaikki alottaisivat elämän, joka oli elämisen arvoinen! Kaikki paha sekä ajatuksin että töin karkoitettaisiin, kaikki maallinen olemus ja kaikki maallinen halu pysytettäisiin loitolla — hän ja hänen huoneensa tahtoivat palvella Herraa.
Hän tunsi erikoista halua ryhtyä laulamaan; hän tunsi halua tunnustaa kaikelle maailmalle sen, mikä nyt oli tullut hänelle varmaksi päätökseksi, ja sen, mikä täytti hänen mielensä.