Niinpä hyräili hän säettä vanhasta virrestä siinä kulkiessaan ja tuntiessaan sydämessään iloa ja luottamusta. Täällä, vanhojen tuttavien keskellä, täällä häntä ymmärrettäisiin; heidän kaikkien kanssa tahtoi hän puhua Jumalan armosta ja kääntymyksen välttämättömyydestä; heistä kaikista tulisi Jumalan lapsia ja heidät johdettaisiin pois kadotuksesta!
Hän seisahtui, sillä laulu ja ripeä kävely hengästyttivät häntä; hän pyyhkäsi takin hihalla hien otsaltaan ja istui tien viereen, suuren puun varjoon, joka kasvoi aidan vieressä.
Hän riisui pois laukun; tekipä hyvää saada hetkisen levätä; ei hänellä ollut aikaa kauan levollisena istua, sillä koti-ikävä paloi mielessä.
— — —
Hän aukaisi laukun, etsi jotakin vaatteiden seasta ja otti esille erään kirjeen.
Kirje oli isältä, viimeinen kirje, minkä hän oli saanut ollessaan
Fredrikstadissa.
Hän aukaisi ja luki sen uudestaan.
'Rakas poikani Hans!
Olen viime kirjeestäsi havainnut, että sinulla on suuri kiusaus ja sielun rauhattomuus niiden ihmisten tähden, joiden kanssa oleskelet Fredrikstadissa. Se on Jumalan koettelemusta mielialaamme nähden siinä, pidämmekö kiinni Hänestä ja luovummeko kaikesta maallisesta. Silloinpa me puhdistuneina siitä pääsemmekin.
Mutta jos kiusaukset ovat niin suuret, ettet voi niitä voittaa, vaan synti saa vallan, silloin on parempi paeta pahaa kuin synnissä pysyä.