Korkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat laajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan auringon alla.
"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!" — kaikui innokkaasti tuulen tuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi käyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka voivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse levottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.
"Sielusta, mielestä olen mä sun!" — laulu kaikui laajalti kautta vainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen silmissään sikäli kuin he lähenivät.
Hän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin innostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä voisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen koko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla, lammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta hattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari, Puukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo oikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen Syvertsen Gleng, soittoniekka!
Mutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi nuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat käsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla kuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta, vaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he kaksi nähneet.
Hans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja surua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng, joka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen nuoreen sydämeen — hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja Puukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena ja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin — hän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.
Nämä molemmat — miten ihmeellistä — olivat saaneet Jumalan armosta iloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä vihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan tien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa sielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin, jotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.
Nyt he olivat saapuneet aivan hänen kohdalleen.
Hän tarttui hattuunsa heidän mennessä ohitse.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän hiljaisesti.