— — —
Hans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti laukkuunsa.
Hänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän yksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset tutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului hyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän tunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan maan tuoksun.
Kaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja siitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua olisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden kanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja ryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.
— — —
Hans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta; sitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.
Mutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli laulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.
Hans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen, istui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä tulijat olivat oman kylän väkeä.
Nuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi paitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti voimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta kuumuudesta huolimatta.
Kävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että he lauloivat tuttua virttä.