"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa", jatkoi Puukenkä-Ingebrigt, "kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman piti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi, veli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa meitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka on meille suotu!"
"Hyvästi, Hans Nielsen!" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng — "ja
Jumalan rauha olkoon kanssasi!"
"Samaa toivotan teille!" vastasi Hans Nielsen Hauge.
Nuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi, jonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi vainioille.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä poltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi itsekseen:
"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä minun tulee kulkea?"
Ja hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä tuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi syntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä kuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui häneen kuin tulen polttona.
Silloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia noita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui sanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä katalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!
Hiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui, asteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. "Kotiin, kotiin!" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki ilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa, niin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään huomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.