KUUDES LUKU
Oli joulu 1795.
Pienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen ja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä laulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle, kulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat mustissa puvuissa.
Pienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta ovella ja moni seisoi ulkopuolella.
Nyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan kovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin kuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten puhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului moniääninen huokaus hiljaisuudessa.
Äsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti herätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.
Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä. Ihmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan tätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.
Vuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa, joka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet kirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he eivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin hänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet tunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään tahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä tunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja hyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja ympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta huolimatta.
Mutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa sielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt tieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti kääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta kuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme tapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät himojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen maailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla Jumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.
Niinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan himoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena Jumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka mielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon vapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia muita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi Seebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen apostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja kärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja hänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.