Niinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa kuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen sitä voimaa, jonka tuleman piti.
— — —
Tulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet kulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen juostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin, siinä tullessaan.
Tiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut vastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot, sikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui syviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului hänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva sielunsa siten sai lepoa.
Mutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja alkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.
Hevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä kulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi kävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.
Se oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle, metsässä olevalle tuvalle.
Kuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään; nyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.
Miksikä tuolla pienellä tuvalla oli niin paljon kansaa?
Hän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken. Sillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen uskovaisistaan, oli hänkin kuullut.