Näinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt kuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä saada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut ajatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta ja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala löytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle kuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana sitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa nähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja puutteellisuudesta huolimatta.
Ja Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili tuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa toisiaan.
Ehkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen, heidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun toiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan armoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta ulossuljettaviksi.
Eikö ollutkin raamatussa, että "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut."
Voihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän harrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei kuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi maistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt ja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans Nielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan ja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi kuuluvasti nyyhkyttää.
"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi kylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon. Jos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi hän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois Jumalan kasvoin edestä ja sanoa: "Siunattu ollos Sinä, joka minut kiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä vaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!"
Ja hän rukoili hiljaa: "Isä meidän, joka olet taivahissa", ja hän tunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut tuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan Hänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.
Sellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa, kädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja Luojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan ja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut, tunsi hän suurta mielipahaa.
Ensiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut tällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä oli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä, kuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli menetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.
Toiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin, joka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan antamaksi opettajaksi maailmaan.