Äiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut väitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten vuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.
Mutta vähän ajan kuluttua sanoi äiti:
"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?" Hän ei katsonut poikaan puhuessaan.
Nyt poika oli hetkisen vaiti.
Hän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan maallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin, ja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä oli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun yhdessäoloon Jumalan kanssa.
"Meidän Herramme on ollut hyvä minulle", sanoi hän hiljaisesti.
Äiti teki töitään.
"Sehän on varsin hyvä asia", sanoi hän.
Hans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin, joka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.
"Rakas äiti!" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin lähellä silmät loistavina.