SEITSEMÄS LUKU
Kevät edistyi.
Hans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut kenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona kevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen onnen piirre, minkä kaikki huomasivat.
Äiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon monissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi järjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä, oli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä, viikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti hymyillen.
"Mistä sinä olet niin iloinen?" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans tuli työstään tupaan juomaan.
"Iloitsen Jumalan armosta, äitini", vastasi hän.
Äiti vaikeni.
"On kuin joisin elävää vettä" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään ja seisoi, katsellen äitiään.
"Niin, Jumalan armo on suuri", vastasi vihdoinkin äiti. "Mutta maa on kuitenkin täynnänsä surua ja syntiä."
"Mutta sitä ei ole taivaassa, äiti", vastasi Hans Nielsen Hauge.