Yön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.
Hän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta; hän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että hän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi lihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.
Aterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti häntä:
"Sinun täytyy syödä", sanoi hän.
"Sitähän teen", vastasi poika.
"Mutta sitähän sinä et tee", väitteli äiti.
Sitten söi hän vähäsen, tehdäkseen äidille mieliksi.
"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä", sanoi hän silloin mielellään.
Mutta äiti vilkasi toisiin ja ravisti päätään.
Taisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin luonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja ruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän oli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän väliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.