"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!" sanoi Hans Nielsen
Hauge. "Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä."
Hän oli noussut seisomaan.
"Silloinhan täytyy kuolla", kuiskasi äiti.
"Se on vaan elämäksi, äiti", vastasi poika. "Hyvä Jumala! Muutama vuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla, mutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo vai joutuuko se kadotukseen."
Sitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä; poika seisoi ja katseli häntä odotellen.
Vihdoinkin äiti puhui:
"Kunhan vaan voisi", kuiskasi hän.
Sitten Hans Nielsen Hauge käänsi hänet itseensä päin.
"On vaan koetettava, äiti", sanoi hän. "On vain annettava itsensä Jumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat surut!"
Äiti syleili häntä.