Oli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian kaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli talonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.
Hän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha mies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän taas asteli aika vauhtia.
Kulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin, saadakseen kirjansa painetuksi.
Kotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin miettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut jäykkä.
"Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä", oli hän sanonut.
"Mene sitten Jumalan nimeen", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut eväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän oli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar tullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen, katsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.
"Jumala olkoon kanssasi, Hans!" oli hän sanonut. "Minä rukoilen joka ilta että sinulle kävisi hyvin."
Ja siitä oli hänen sielunsa saanut erikoista lohdutusta.
Sen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan kuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä; ja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä iloiseksi.
— — —