Kello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli kahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin penikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli tullut nälkä.
Hän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään ja kaivoi ruuan esille.
Avattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan käsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli poissa.
Tulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta ei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.
Hän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä ja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin, takaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.
Mutta hän ei löytänyt mitään.
Sitten istui hän pahoilla mielin ja mietiskellen tiepuoleen lepäämään.
Oliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat varottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet oikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä toimeensa?
Hän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä hänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä työ, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin monta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa siihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena sallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.
Näiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa.
Hän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.