Haugen isäntä, Niels Mikkelsen, piti iltahartaushetkeä talossaan.
Syntyi hiljaisuus; sitten kuului voimakas, lukeva miesääni; sitten taas laulettiin. Vieno kesätuulahdus tuntui puutarhan puissa; muutama viivästynyt pääskynen tuli liidellen ja meni räystään alla olevaan pesäänsä, ei enää sieltä ulos lentääkseen.
Taaskin syntyi sisällä hiljaisuus; pari ihmistä katseli ulos ikkunasta; tuokio oltiin siellä sangen hiljaa.
Kuului lieassa olevan hevosen hirnuntaa sen siirtyessä ruohostossa niityllä. Sitten tuli palvelusväki yksi kerrallaan ulos tuvasta.
Renkipoika meni kädet taskussa latoa kohden, jossa pitkät rattaat olivat tyhjinä sillan luona; sinne hän paitahihasillaan istuutui hiljaisena; sitten rupesi hän itsekseen hyräilemään jotakin rakkauslaulua, jota siihen aikaan seudulla laulettiin.
Palvelustyttö meni aittaan hakemaan sankoa; hän hymyili ja sanoi ohi mennessään pari sanaa pojalle, joka istui rattaiden väliaisalla. Sitten meni hän navettaan lypsämään.
Ja taas vallitsi kesäkuun lämmin hiljaisuus talossa.
— — —
Tuolla tuli kaksi poikaa, toinen kuusitoista ja toinen noin neljätoista vuotias, hiljaisina ulos avoimesta tuvan ovesta. He seisahtuivat hetkiseksi porraskivelle; sitten menivät he hiljalleen renkipojan luo, joka istui rattaiden väliaisalla, ja istuutuivat siihen. Ne olivat Niels Mikkelsenin kaksi poikaa, Mikkel ja Ole.
Taaskin vallitsi hiljaisuus; renki oli ottanut esiin puukkonsa ja vuoleskeli löytämäänsä honkatikkua. Pojat istuivat kädet sylissä. Rakennusten välistä voi ikkunasta nähdä isän leveän haahmon; hän istui ja luki tuolla sisällä. Ja ovi oli edelleenkin auki.