Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi — rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.
* * * * *
"Häkissä" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.
Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu suurta, pysyvää valoa kohti!
"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset, onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen sielunsa.
Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.
"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti nousta pystyyn.
Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.
"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.