Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.
Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.
Haugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.
Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla kaukaisessa kaupungissa — kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.
Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan kirkko rakennettaisiin.
Hän hengitti syvään.
"Koska luulet meidän saapuvan perille?" kysyi hän kapteenilta.
Tämä katseli aavaa merta ympärillään.
"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan tyven yöksi."
"Niinkö?"