Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl, pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin, vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla, erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.
Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.
Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa, melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti, paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin — nyökäytti kuin näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä. Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta ijankaikkiseen autuuteen.
Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua, jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla, tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien olleensa läheisessä yhteydessä — ikäänkuin silmä silmää vasten — totuuden kanssa.
Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa eikä tahtonut mennä.
"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.
Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan käyristyneeseen vasempaan käteensä.
"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin puhuvan — oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"
Hän ei päästänyt Haugen kättä.
"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella. Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"