Veli nyyhkytti.
"Sen teen", sanoi hän ja hänen äänensä oli lempeä kuin äidin ääni.
Silloinpa itki Hans Nielsen Hauge.
"Yksin Jumala on väkevä", sanoi hän.
Tuli kuolinpäivä.
Sukulaiset olivat koolla. Sairas oli jokaiselta ottanut jäähyväiset.
Nyt makasi hän hiljaa Haugen käsi omassaan. Hengitystä tuskin kuului.
Kuoleman kalpeus oli tullut.
Hän oli juuri kysynyt Mikkel-veljeään, jonka kasvoja hän ei muiden joukossa nähnyt.
"Hän istuu vankilassa uskonsa tähden", oli veli vastannut.
"Jumala häntä siitä siunatkoon", oli sairas itsekseen sanonut.