"Niinpä niin", kuiskasi hän. "Jumalalle kiitos! Hän voitti!"
Hauge otti hänen kätensä kummankin kätensä väliin.
"Rakas sisareni!" kuiskasi hän.
Sairas avasi silmänsä ja hymyili. Sitten hän ne taas sulki.
Veli istui edelleen siinä.
"Ja sinä et pelkää kuolla?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
Sairas katsoi suurin ja lempein silmin.
"En, Hans", vastasi hän. "Nyt en minä enää pelkää." Hänen silmänsä seurasivat äitiä, joka itkien oli kääntynyt ja meni ulos.
"Minä en nyt ole yksin", lisäsi hän. Hän makasi kauan tuijottaen eteensä aivan kuin hän olisi jotakin erikoista ajatellut.
"Rakas Hans!" kuiskasi hän. "Sinun täytyy luvata pitää minua kädestä, kun minä kuolen."