Sairaan kasvoille levisi kuin jotakin kirkastettua tuntiessaan tulijan.
Valkoinen, laiha käsi ojentui puolittain ja sairas hymyili.
"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän. Ääni oli heikko ja vapiseva.
Hauge irtautui äidin kädestä ja tarttui sairaan käteen. Sitten istui hän vuoteen reunalle ja katseli kauan sairasta, jonka kättä hän ehtimiseen silitteli.
"Jumalan kiitos, että saimme tavata toisemme, Anne", sanoi veli sävyisästi.
"Aivan niin!" kuiskasi sairas. "Mutta kovallepa se otti!"
Hän katseli kuin kaukaisuuteen.
Hauge katseli häntä kauan.
"Kuulin siitä", vastasi hän. "Mutta sitten voimallinen Jumala voitti."
Sairas pani silmänsä kiinni ja makasi paikallaan.