Kari Sundrestuen istui ja katseli alaspäin. Sormet hypistelivät esiliinan reunusta. Ei hän saanut sanaakaan suustaan eikä tohtinut nostaa päätään.
Samalla nousi hän seisaalleen poispäin kääntyneenä ja nojautuneena huoneen perällä olevaa säilikköä vastaan.
"Nimismieshän se oli, joka — — —", virkkoi hän lyhyesti häpeissään.
Hauge astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Mene sinä kotiin äitisi luokse", sanoi hän, "ja rukoile taivaalliselta isältä anteeksiantoa. Silloin ehkä tulet iloisemmaksi kuin mitä olet ollut pitkiin aikoihin!"
Hauge päästi tytön käden.
Hän seisoi vielä hetkisen. Sitten lähti hän rivakasti tuvasta, katsomatta jälkeensä.
Ulkona tungeskeltiin hänen ympärillään.
"No?" kysyi nimismies.
"Kerro nyt, Kari!" huusivat he hänen ympärillään.