"Mahtaisikohan tuo palaa?" vastasi hän. "Paholainen pelastaa itsensä ja omansa"!
Esten sieppasi käyrän ja viskasi sen uuniin. Se sähähti. Hartsi savusi, syttyi ja rätisi. "Siinä meni paholainen", sanoi Ole.
Ja he istuivat molemmat katsellen kuinka käyrä paloi. "Heitä viulukin, Ole!" sanoi sitten Esten. Ole silitteli viulun runkoa jäykillä sormillaan. Hän katsoi Esteniä omituisin, surullisin silmäyksin. Sitten nousi hän seisaalleen, otti viulun ja pani sen tuleen.
Liekit tarttuivat siihen; viulun rinta halkesi paukahtaen; sitten paloi se hiljalleen kokonaan. Silloin Ole Nordaune itki. "Nyt pelastit sielusi!" sanoi veli.
Mutta talven kuluessa oli Ole Nordaune synkempi kuin ennen.
Kulkiessaan mumisi hän yksikseen, ja kun joku kysyi, ei hän vastannut.
Oli ilta joulun edellä. Ole Nordaune oli paneutunut levolle. Emäntä ja palvelijatar olivat vielä ylhäällä. Emännän mentyä tuvasta katsomaan elukoita yöksi, aikoi Ole vuoteessa maatessaan vavista.
"Tule tänne!" huusi hän palvelustytölle.
Tämä pelkäsi, kun hän näki miehen vapisevan.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.