Niin tuli eräänä päivänä tuo merkillinen Hengen tuulahdus, jonka
Hauge nosti, sinnekin näiden pohjoisten seutujen puolille.
Kääntyminen synnistä ja usko elävään Jumalaan oli vaatimus, joka asetettiin jokaisen eteen. Nordaunen väki tunsi vetoa tähän ihmeelliseen voimaan; varsinkin Ole käänsi vakaasti mielensä Jumalan puoleen, tutki omaatuntoansa ja etsi tietä autuuteen. Mutta vähän oli hän lukenut ja vielä vähemmin ymmärsi hän niitä kirjoja, joita siellä löytyi.
Siten kului kesä. Eräänä synkkänä syysiltana, kun veljekset istuivat yhdessä puhellen näistä asioista pääsemättä syvempään selvyyteen, nousi Ole veli äkkiä, meni säilikön ääreen, jossa hänen vanha viulunsa riippui, otti sen alas ja tuli uunin ääreen, istahti ja alkoi hypistellä kieliä.
Ole oli ollut kylän soittoniekka, ja monena hurjana yönä, tappeluineen ja juopotteluineen, oli tuo vanha viulu laulellut kiihoittavia säveleitään.
Nyttemmin oli se jo riippunut siinä jo monta vuotta käyttämättömänä; sillä Olen mieli oli synkistynyt raskasmielisyydeksi, kuin musta tunturi, jonka juurella talo sijaitsi. Ole vingutti muutamia katkonaisia juoksutuksia eräästä kansantanssista.
"Sellaista on paholainen keksinyt", sanoi hän. Hänen silmissään välkähti omituisesti.
Veli ojentautui ottaakseen viulun. "Ei, älä soita", sanoi hän "Sinä olet jo kyllin kauan palvellut paholaista."
Ole katsoi veljeensä, sitten soitti hän muutamia vetoja. Oli kuin tuli olisi syttynyt kielissä.
"Ei, ei!" pyysi veli. Ole soitti. Se leikkasi kuin hätähuuto hirsien alla. Ja sitten hän polki tahtia.
"Sellaista on paholaisen työ", sanoi hän ja jätti viulun. Hikihelmet valuivat hänen otsaltaan. "Heitä se tuleen"! sanoi Esten. Veli katsoi häneen synkästi.