"No, Jumala elää vielä", vastasi hän.
"Niin, tapahtukoon Hänen tahtonsa", vastasi Mikkel Hauge.
Ja taas hän tähysteli heihin päin, kuten toisetkin.
Kuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin tähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.
Jopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja, ehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.
Ja kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku joukosta tuntisi häntä.
Hän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin katsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.
Vihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa ylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan katsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden hiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.
He olivat tunteneet kasvot. Se oli hän!
Hän tuli reippaasti lähemmä noiden monien luo.