Puoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena huoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan hiljaisuuteen.
Silloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan. Puhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia loppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa, eikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä kiusauksien edessäkään.
Hän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen, joka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan siemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.
Puhe aikaansai suuren liikutuksen.
Sen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana; hän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.
Siten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat lähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge veljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi, kiitollisena.
"Nyt, veli Mikkel", sanoi hän hymyillen. "Nyt olet kai iloinen?"
"Kyllä, niin olen", vastasi veli, "siitä varsinkin, että sinä olet täällä."
Hans Nielsen Hauge pudisti päätään.
"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät iloisiksi!"