Collet asettui poliisimestarin eteen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän.
Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.
Vihdoin tuli matalana:
"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen, että hän kärsii viattomasti — eikä silloin ole mieluista olettaa päinvastaista!"
Poliisimestari hymyili.
"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän todistettavasti on tehnyt."
Poliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.
"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys. En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain aivan toista se on — mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän saatte mainion tilaisuuden."
Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.